Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Peli

Chatti

 

Pelimerkit

Kirjoita roolin alkuun hahmosi nimi ja lauma.
Vieraskirjan nimi-kohtaaan laita oma nettinimesi.
"Puhe"
*Ajatukset joko näin* tai sulauta muutoin tekstiin.
Tekeminen ilman merkkejä.
Rooliminen on vapaasti valittavissa minä-,
ja hän-kertojista sekä preesens-, ja imperfektimuodoista.
Käytä kappalejakoja, jotta teksti olisi selkeämpää.

Mainostetaan Vallattua, jotta pelaajia saadaan lisää.
Kopioitavan mainostekstin löydät tämän linkin takaa.

>> Peliuutiset <<

>> Kysely <<

 << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Defia

28.10.2018 12:59
Zeke "Bleak" - Luopio

Siitä huolimatta kuinka paljon Bleak yritti vakuuttaa itselleen, ettei se halunnut olla missään tekemisissä koko pennun kanssa tai ettei auttaisi sitä, niin uros silti palasi sen luokse useita kertoja kevään ja kesän aikana. Välillä aikaa kuitenkin ehti kulua enemmän ja välillä vähemmän. Joka ikinen kerta uros vakuutteli itselleen, että tämä oli se viimeinen kerta. Sitten pentu saisi selvitä omillaan eikä näkisi vinttikoiraa enää koskaan. Eikä uros näkisi sitä enää.
Pentu olikin siis saanut kokea vuoristoratamaisen kyydin nääntymisen ja yltäkylläisyyden välillä mielivaltaisen pelastajansa hoivissa. Salaa uros tunsi olonsa hyväksi siitä, että joku tarvitsis sitä. Mutta samalla se yritti saada kissan itsenäiseksi, jotta pääsisi eroon siitä. Koira yritti parhaansa mukaan opettaa pentua metsästämään ja selviytymään itse, jotta sen ei tarvitsisi ruokkia sitä ja uros voisi jättää sen omilleen.
Sen suhteen ongelmia tuotti uroksen kyvyttömyys ajatella asioita muiden näkökulmasta. Olihan se aivan eri asia miten valtava koira ja pikkiriikkinen kissa metsästivät tai toimivat muissa tilanteissa.
Ne olivat myös hyvin erikoisen näköinen parivaljakko. Tietysti Bleakin onneksi metsäneläinten lisäksi kukaan ei koskaan nähnyt niitä. Uros vaihtoi pennun piilopaikkaa epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin. Yleensä aina, kun uroksesta tuli liian vainoharhainen.
Joka kerta, kun se oli lähtenyt pennun luota, oli se myös pitänyt huolen siitä, että oli kierinyt jossain vahvanhajuisessa. Eihän se voinut mitenkään palata tovereidensa luo haisten kissalta. Tämä tapa oli silti inhottava, sillä Bleak oli pääasiallisesti hyvin siisti koira eikä pitänyt mudassa pyörimisestä. Parempi silti pyöriä peuran ulosteissa kuin joutua revityksi kappaleiksi. Bleak ei tiennyt olisiko Roe yhtään sen ymmärtäväisempi tätä outoa suhdetta kohtaan, mutta Dovan ei ainakaan hyväksyisi minkäänlaista selitystä. Ei sillä, että uroksella mitään selitystä olisikaan.
Bleak toivoi, että joku voisi selittää sille miten se oli tähän tilanteeseen joutunut.

Nykyaikaan --->

Vinttikoira vilkuili epäluuloisena ympärilleen. Ei ollut todennäköistä, että sitä oltaisiin seurattu, mutta uros varmisti sen joka kerta kaiken varalta. Aikaisemman nopean laukkansa sijaan uros ravasi nyt hitaasti tarkkaillen ympäristöään. Se ei tahtonut kenenkään näkevän itseään, varsinkaan tovereidensa. Ne olivat kuitenkin antaneet sen tulla ja mennä oman mielensä mukaan jo jonkin aikaa. Ei varmasti haitannut, että uros toi niille aina välillä saalista.
Alue vaikuttikin täysin tyhjältä muutamaa lintua lukuunottamatta. Bleak vilkaisi ärtyneenä ylöspäin kuullessaan niiden iloisen laulun. Uros ei ollut kiinnostunut niistä, joten se jatkoi matkaansa. Saapuessaan suojaisalle puskien ympäröimälle alueelle vinttikoira pysähtyi. Se käänteli pitkää päätään ja mulkoili epäluuloisena ympäröiviä puskia. "Pentu?"

Ei vastausta. Bleak murahti. Se oli jo aikoja sitten lopettanut vakuuttamasta itselleen, että pentu oli joutunut jonkun pedon syömäksi, mutta toisaalta siksi se tuntui entistä todennäköisemmältä. Joka kerta pentu ilmestyi jostain, mutta entä sitten, kun se ei enää ilmestyisikään?
Vinttikoira pukitti säikähtäneenä, kun jotakin lensi sen niskaan. Ei ollut vaikea arvata mitä ja nopeasti metsä raikuikin kirouksia ja ärhentelyä pientä kissaa kohtaan. "Jos vielä kerrankin teet noin, syön sut... yhtenä saatanan suupalana!" uros päätti saarnansa suu vaahdoten. Pentu vain nyökkäsi. Koira oli uhkaillut sitä sen verran monta kertaa, että sen sanat olivat yhtä tyhjän kanssa. Tosin tämä temppu oli saanut vinttikoiran sen verran villiksi, että pentu päätti ettei sitä ehkä kannattanut toistaa lähiaikoina.
Pentu oli kyllä oppinut puhumaan, joka oli lähes yllättävää ihan vain sen saaman opetuksen laadun takia. Bleak ei nimittäin ollut ollut erityisen puhelias sen seurassa. Tarkoituksella uros oli opettanut pennulle vain kaikki mahdolliset kirosanat ja muut, joilla se tuskin tekisi paljoakaan.

Bleak mulkoili pentua yhä ärtyneenä, mutta sitten sen korvat nousivat yllättyneinä. Lintujen laulu oli vaihtunut varoittavaksi kiljunnaksi. Nostaessaan katseensa taivaalle uros näki kokonaisen parven lentävän ylitse. Kääntäen katseensa koiliseen uros näki tumman savupilarin jossain kaukaisuudessa. Metsäpalo? Ei mutta... eikö Kartano ole tuossa suunnassa?
Vahingoniloinen virne nousi uroksen kasvoille. Ihan oikein niille saastaisille kumartelijoille! Paitsi että... eihän uroksella ollut mitään takuita siitä, että se kirottu puumaja edes paloi. Bleak vilkaisi pentua, joka katsoi sitä kysyvänä. "Mun pitääkin mennä tsekkaamaan yks juttu. Ehkä palaan ehkä en. Sun pitää pysyä piilossa," uros selitti. "Sori," se lisäsi hiljaa kaahatessaan poispäin.
Pentu tapitti hetken koiran perään, mutta lähti sitten tomerasti omiin puuhiinsa.

// Noniiin... Zeke voi nyt sitten liittyä johonkin peliin tai jotainnn.
Meinasin jo aikaisemmin kysyä, mutta; kiinnostaisiko ketään pelata tuolla pennulla? ^^'' Ajattelin, että se voisi näyttää tältä https://cdn.pixabay.com/photo/2014/11/30/14/11/kitty-551554_960_720.jpg mutta ei ole pakko ^^ Nimeä ja sukupuoltakaan sillä ei siksi vielä ole, jos niihin tahtoo vaikuttaa ^^ //

Nimi: Meikäläinen

28.10.2018 12:41
~ Akame ~ ~ Yad ~

Akame vilkaisi merkitsevästi viittä koiraa.
"Te siinä! Lähtekää kohti tulta, tuonne koilliseen", hän määräsi. "Drako, Jul, kiertäkää leiri,, jos löydätte jonkun parantajan, käskekää sen lähteä mukaanne." Kaksikko totteli, loput kolme jäivät vakavina odottelemaan.
Vai on Komentaja kuollut, hän mietti tunteettomasti ja vilkaisi nopeasti Desafioa. Kenethän nulikka nimittää apulaisekseen... ei varmaan sitä Aroa, sehän on pelkkä kaartilainen, niinkuin se Timídokin. Hän piti hetken tauon ajattelemisesta. Minä olisin hyvä apuri, hän kuitenkin lisäsi mielessään ja kääntyi sitten katselemaan muita. Hän mittaili katseellaan porukkaa ja mietti jälleen, kuinka hienoa olisi olla Komentaja. Pitäisin nuo rakit kuriin, hän vannoi kireästi ja siristi silmiään.
Oli kuumaa. Hän hikoili turkissaan ja läähätti, tulipalo tästä vielä puuttuikin. Hän huokasi ja ravisteli päätään saadakseen päänsä selväksi.
"Te siinä", hän haukahti neljälle koiralle. "Etsikää parantaja ja lähtekää luoteeseen."
Oli hieno tunne, kun kaikki tottelivat omaa sanaa säntillisesti. Hän siristi taas silmiään ja nuolaisi hampaitaan miettiväisenä. "Te", hän murahti neljälle koiralle. "Kierrätte nopeasti lännen, lounaan ja etelän. Pitäkää kiirettä, johdattaa omiamme tänne ja neuvokaa reitti ystävällismielisille vieraille. Jos kohtaatte elävän vaaran, älkää jääkö nahistelemaan vaan palatkaa heti tänne."
Nelikko nyökytteli. Viidentoista minuutin päästä eläimistä oli jäljellä varmaan puolet (?). Juno ja Okito olivat hoitaneet tehtävänsä. Aro ja Timi tassuttivat hänen luokseen. Hän nyökkäsi heille.
"Onko kaikki hyvin?" Timi kysyi huolissaan. Akame nyökkäsi piittaamattomasti.
"On juu", hän vastasi nopeasti ja kääntyi katsomaan Niyraa ja Desafioa.

//sori lyhy ja tökstöks x'(

Nimi: Defia

28.10.2018 11:38
Shilo - Yad

Shilo nyökkäsi Mysticin vastaukselle. Se teki tietysti järkeä, eihän kukaan halunnut koko Yhteisön palavan hengiltä. Varmaankaan. (I'm looking at you players! xD)
Mystic näytti tuntevan molemmat nartut ja Shilo kuunteli niiden sananvaihtoa häntä hitaasti heiluen. Mustavalkoinen narttu nyökkäsi metsästäjän arviolle tulipalon etäisyydestä.
Shilo piti Jaffan mutinaakin melko järkevänä. Eihän ruumiita kannattanut raahata leiriin. "Ehkä se kannattaisi haudata, vielä kun ehtii?" Shilo ehdottikin tunteetta. Narttu heilutti häntäänsä ja oli jo suuntaamassa Jaffan perään heti Mysticin käskyn jälkeen. "Minä voin auttaa," narttu ilmoitti iloisesti. Paikallaan seisominen ei ihan ollut Shilon juttu.
Jaffa tosin murahti heti kieltävästi. Uros ei pitänyt tästä harjoittelijasta, koska se ei osoittanut minkäänlaista pelkoa suurta mastiffia kohti. Kunnioitusta perkele!
Iloisesti läähättäen Shilo katsoi mastiffin perään, mutta kääntyi sitten pörröisemmän mastiffin puoleen. "Onko meillä kovakin kiire? Käynkö kaivamassa kuopan? Tai voinko mennä kokeilemaan yhtä juttua? Jos Kartano on kerran tyhjä, niin sitten on varmaan rappusetkin," narttu kyseli innokkaasti.

// Sori, kökkömys maximus x.x //

Nimi: Defia

28.10.2018 02:09
Ubo - Yad

Alkumatka sujui sokean koiran osalta ongelmitta. Ryhmän lähestyessä tulta muuttui asia aivan täysin. Ubo ei nähnyt mitään, mutta se haistoi ja kuuli senkin edesta. Siksi tulipalo ei ollutkaan oikea paikka sille. Olisi kuin uros olisi sokeutunut täysin uudelleen.
Tulen humina ja sen polttaman materian rätinä peittäisivät alleen kaikki muut äänet. Sakean savun lisäksi olisi vaikea haistaa yhtään mitään. Epävarmuus alkoi syödä uroksen mieltä ja se hidasti askeliaan hieman. Varmistuttuaan Royn sijainnista uros tiputtautui sen taakse ja kulki sen askelissa.
Pysytellen muiden lähellä Ubo tuskin eksyisi, mutta eroon joutuessaan se olisi melko avuton. Ubo nuuhki kuitenkin maata ja ilmaa tarkasti, jotta nappaisi minkä tahansa oleellisen hajun. Piti olla hyödyllinen prkl.
Joukon pysähtyessä Ubo kuunteli tarkasti Lichin selitystä. Juu, kyllä, tietenkin sokea koira tahtoi mennä katsomaan. Metsästäjä ei vaikuttanut olevan se kaikista avuliain tyyppi. Ubo ei kuitenkaan ehtinyt olla kovinkaan huolissaan siitä, kun se kuuli yskäyksen. Myöntävä murahdus Roylle ja heti sen perään.
Kuono aina välillä Royn häntää koskettaen Ubo seurasi sitä kohti yskijää. Päällikön ohjeistamana urokset löysivät sen lähteen. Roy ilmoitti ääneen, että näki vaalean noutajan, ei elonmerkkejä. Ubo murahti ja kompuroi matalana koiran luokse, painaen korvansa sen kylkeen. "Hän hengittää vielä, todella heikosti," uros raportoi noustessaan. Kyseessä oli selvästi vanha koira, joten se ei ollut päässyt tarpeeksi nopeasti tulta pakoon.
Kokemuksesta Ubo tiesi, ettei vanhus eläisi kauaa. Siitä huolimatta se käski Royn alas ja nuoren parin auttamaan. Savu leijaili hiljaa lähemmäs. Noutaja saatiin kuitenkin Royn selkään. Ubon korvat heiluivat antennien lailla, palavan metsän äänehtiessä uhkaavasti. Poksahdukset ja naksahdukset saivat uroksen varpailleen, sillä se oli todistanut metsäpalon kerran aikaisemminkin ja äänet muistuttivat sitä lentävistä osista ja kaatuvista puista.
Malttamattomana uros odotti niiden lähtevän. Tosin samalla se nuuhki maata muiden hajujälkien toivossa. Roy raportoi Päällikölle näiden löytämän koiran tilasta. "Näittekö mitään muuta sieltä? Niitä autoja?" Ubo kysyi kissan suuntaan. Lich oli sanonut Komentajan olleen autojen luona.

Nimi: Defia

27.10.2018 23:42
Shin - Auony

Shin istui hetken lähellä puun latvaa tähystellen kohti koilista. Puu ei kuitenkaan ollut tarpeeksi korkea, jotta kolli näkisi paljoa muuta kuin ylöspäin ryöppyävän savun. Niinpä kolli tyytyi vain loikoilemaan lehtien varjossa hetken. Mieluiten se olisi odottanut koko sen ajan, että kaikki muut olisivat saaneet evakon käyntiin, mutta kolli ei jaksaisi siitä seuraavaa saarnaa. Tietenkin sekin oli vain jotain, minkä paranta pystyi helposti vain virnistämään pois omasta mielestään, mutta sen veli oli eri asia. Jos Ubo saisi tietää, se luultavasti läksyttäisi veljeään kunnes toinen niistä kuolisi. Kuin parantajana oleminen muka jotenkin pakottaisi Shinin auttamaan muita! Ihan älytöntä lällyilyä...
Laiskasti musta karvamato luikerteli silti alas puusta. Välittämättä hirveästi pihan hälinästä musta kolli tepasteli Kartanolle kuin omistaisi koko paikan. Rappusissa sitä vastaan tuli koiria ja kissoja pentuja suussaan. Kolmannen kerroksen tasanteella parantaja luikahti ohi, kun kaksi isoa koiraa taluttivat kolmatta välissään sen murtumien vuoksi. Parantajien kerroksessa oli melkein yhtä kova hälinä kuin pihalla. Shin heilutti mietteliäänä häntäänsä. Kolli ei tahtonut tehdä mitään raskasta, mutta se jotenkin arveli kaiken olevan jollain tasolla raskasta.
Laiskasti kolli käveli pitkin käytävää, katsoen avonaisiin huoneisiin etsien hylkäämiään oppilaita. Nähdessään Creetan kolli näki kuitenkin myös Mitran (?), joka oli ehtinyt palata oppilaansa luokse. Hetken pohdittuaan Shin jatkoi matkaansa. Sen piti tehdä päätös siitä tahtoiko se kuunnella Mitran vai jonkun muun saarnaa. Joku muu saisi tällä kertaa sen kunnian.
Parantaja ehti melkein käytävän päähän ennen kuin se löysi uhrinsa. Vladimir näytti normaalia kärttyisemmältä, tuuhea häntä vihaisesti viuhtoen. Leveästi virnistäen Shin lähestyi vanhempaa kollia. Shin pisti merkille, että kaikkien muiden ovien ollessa auki, perähuoneiden ovet olivat yhä kiinni. "Joko leprat on evakuoitu?"
Shin olisi voinut vannoa, että Vladimirin niska napsahti, sen kääntyessä katsomaan mustaa kolleegaansa. "Ei, koska ensin kaikki muut potilaat täytyy saada ulos," Vlad mourusi varoittavalla äänellä. Se ei selvästikään tahtonut leikkiä Shinin kanssa juuri nyt, eikä arvostanut sen käyttämää sanaa. Kilpikonna kolli oli jo aikeissa kääntyä pois, mutta sitten se myhähti pahaenteisesti. "Oikeastaan, siinä on juuri sinulle sopiva homma. Et näytä kovin kiireiseltä, joten voit varmistaa, että hekin pääsevät ulos kunhan käytävä on tyhjä." "Missä heidän oma hoitajansa on?" "Siellä sisällä. Ei hätää, potilaita on vain neljä ja kaikkien pitäisi pystyä kävellä."

Saatuaan nopean selityksen tilanteesta huoneessa numero 15 Shin meni sen sisään. Huoneessa oli pinttynyt ja tunkkainen sairauden haju, jota terästi kitkerä oksennuksen sävy. Shin katsoi kohti kahta koiraa, jotka makasivat pedeissään lähellä ovea. Niillä molemmilla oli ollut rajua oksentelua, mutta vielä ei ollut varmaa johtuiko se kaupungista vai ei. Nyrpistäen nenäänsä kolli vilkaisi nopeasti ympärilleen. "Missä Prior on?" Toinen koirista nyökkäsi kohti huoneen perimmäistä nurkkaa.
Huvittuneena Shin lähestyi varjossa nököttävää möykkyä. Pehmeästi kolli läimäisi myttyä tassullaan. Hitaasti kankaan seasta kiemurteli esiin hämmentyneen ja surullisen näköinen egyptin mau. Suurine silmineen kissan perusilme näytti aina hämmentyneeltä tai järkyttyneeltä. Kollin selvästi näkyvät lihakset sen solakassa kehossa olivat kuitenkin aina miellyttäneet Shiniä. Musta parantaja hymyilikin katsellessaan toisen kiemurtelua. "Mitä sinä täällä nurkassa teet?" Shin kysyi kehräten. "Kuolen," Prior vastasi dramaattisesti.
Musta tassu veti kangasta hitaasti pois laikukkaan kehon tieltä. "Hienoa, sitten sinua ei varmaan haittaa viihdyttää minua ennen sitä..." Jos mitenkään mahdollista, Priorin suuret silmät laajenivat entisestään. Aijempaan hitauteensa verrattuna se kiemurteli mustan parantajan ohi kuin rasvattu salama. "En ole ehkä vielä niin lähellä loppua," kolli vaikearoi kuulostaen sairaalta. Sillä olikin jokin flunssaa muistuttava tauti.
Syy siihen miksi Prior käyttäytyi kuin kuoleva oli se, että se oli saanut taudin edellisellä viikolla kuolleelta potilaalta. Parantajasta oli siis tullut itsestään potilas, mutta kukaan muu ei uskonut sen kuolevan. Prior oli nuori ja erittäin elinvoimainen, siinä missä flunssaansa kuollut kissa oli ollut vanha ja heikossa kunnossa.
"Harmi," Shin hykersi katsoessaan Priorin loittonevan. Shin ei ymmärtänyt miksei Prior koskaan lämmennyt sille. Se olisi voinut pistää päänsä pantiksi siitä, ettei egyptiläinen ollut hetero. Ehkä se vain ei pitänyt vanhemmista kolleista? Vikahan ei tietenkään voinut olla siinä, että Shin oli Shin. :D
Musta parantaja itse ei välittänyt iästä. Eikä sukupuolesta, eikä oikein mistään muustakaan. Paitsi ehkä tunteista, ne voisi jättää kokonaan pois. Josta sille tulikin mieleen, että joku oli tainnut yrittää puhua kollille jostakin tunteisiin liittyvästä viimeaikoina. Se oli tietysti johtanut vain välttelyyn parantajan puolelta, mutta ehkä sekin asia pitäisi selvittää. Huoh.

Prior pysähtyi pedin kohdalla, jossa makasi toinen flunssainen kissa, se oli ollut sairaana pari päivää pidempään kuin Prior ja näytti paljon huonovointisemmalta. Shin luimisti hieman korviaan katsoessaan tummaa kollia, joka ei näyttänyt siltä, että se välttämättä jaksaisi kävellä koko matkan evakkopaikalle. Oikeastaan parantajalle nousi kysymys siitäkin, että mihin nämä sairaat kissat sijoitettaisiin? Mikä ikinä niillä olikaan, oli selvästi tarttuvaa, joten niitä ei voinut päästää kaikkien muiden joukkoon.
Shin ei halunnut vaivata omaa päätään asialla liikaa, joten se vain seuraili kierosti hymyillen Priorin puuhia. Neljäs potilas - tai viides, jos Priorkin laskettiin - loikki pois omasta pedistään ja tarrasi laikukkaan parantajan hännästä kiinni. Prior säpsähti, mutta nähdessään ettei kyseessä ollut Shin, se hymyili pennulle.
"Hei parantajasetä, viihdytätkö minua tuon toisen sedän sijaan?" pentu kysyi viettomana ja innokkaana. Prior tuijotti sitä hetken hölmistyneenä, mutta hymyili sitten pahoitellen. "Meidän täytyy valmistautua lähtemään täältä, joten joudut leikkimään keskenäsi. Tai voit auttaa minua tuomalla nuo kankaat minulle," Prior selitti ystävällisesti ja viittasi hännällään kohti kankaita. Pentu katsoi niitä yskien ja lähti sitten iloisena loikkimaan niitä kohti.
Prior vilkaisi kohti Shiniä, eikä musta parantaja oikein osannut tulkita sen katsetta, mutta arveli ettei toinen ollut kovinkaan iloinen. Shin hymyili vain takaisin. "Shin, tule auttamaan minua näiden yrttien kanssa," kolli maukui kääntyessään kohti yrttivarastoa. Mutristaen suutaan Shin totteli. Kukaan muu tuskin tulisi erikseen keräämään yrttejä täältä, joten heidän olisi pakko tehdä se. Tosin Shin ei ymmärtänyt miksi Prior oli maannut nurkassa töidensä tekemisen sijaan, joten kysyikin asiasta. Nuorempi parantaja mumisi jotain siitä, että oli ollut varma kuolevansa tänään. Shin ei voinut olla nauramatta.
Pennun yskintä kiinnitti parantajien huomion. Kankaiden kera se istui kollien takana ja hymyili leveästi. Shin kurtisti kulmiaan, mutta nappasi sitten yhden kankaista. Prior näytti siltä kuin alkaisi kohta itkeä, joten kääntyi nopeasti takaisin kohti yrttejä. Mustat kulmat kohosivat ja Shinin oli pakko vilkaista pentua uudelleen. Se yritti edelleen hymyillä, mutta tuntui hengittävän raskaasti ja alkoi taas yskiä. Vai niin, Shin tuumi ja kääntyi kylmästi takaisin yrittien puoleen. Prior ei tainnut pelätä oikeasti omaa kuolemaansa, vaan pennun. Vanhus oli jo kuollut tautiin, joten epäilemättä pentukin saattaisi kuolla siihen.

Kaksikko jatkoi työtään hiljaisuudessa, jota pennun satunnainen yskintä halkoi. Äänet käytävällä alkoivat vähitellen hiljentyä ja Shin vilkaisikin ovea. "Kaikki valmiina lähtöön?" parantaja kysyi tylsistyneenä. Se suuntasi katseensa pedillään makaavaan kissaan, joka vaikutti kaikista potilaista huonokuntoisimmalta. Koirien lailla sekin nyökkäsi pienesti.
"Tarkoittaako tämä sitä, että pääsen taas leikkimään kaikkien muiden pentujen kanssa?" pentu kysyi innokkaana Priorilta. Shin tarkkaili niitä hetken sivusilmällä, mutta painui sitten ovelle. Kolli luikahti käytävään tarkistaakseen tilanteen. Siellä täällä säntäili edelleen eläimiä, mutta suurin osa näytti päässeen alas. Vladimir puuskutti pitkin käytävää ja pysäytti Shinin ennen kuin se ehti mennä tarkistamaan muita huoneita.
"Kaikki potilaat on saatu ulos. Mutta odota vielä sen aikaa, että kaikki kissat ovat alhaalla. Kulkekaa jossain joukon laitamilla tai koirien kanssa," Vladimir ohjeisti puuskuttaen välillä. "Entä mihin minä oikein dumppaan nuo tautiset kissat? Eksytän metsään? Sinä ja muut vanhukset, sekä pennut tuskin tarvitsette heidän tautiaan," Shin kysyi ylimielisen virneen kera. Vladimir näytti taas erittäin vihaiselta. "Voisit ihan ensin "dumpata" itse itsesi johonkin kuiluun! Ja kun kerran vain suusi osaa tehdä töitä, niin se voi varmaan kertoa sinulle mitä tehdä," Vlad pörisi ja kääntyi kannoillaan. Puhisten ja mutisten kolli lähti takaisin alas. Shin katsoi sen perään ja jäi sitten käytävälle odottamaan. Huoneesta oli kuulunut pennun itkua, joten sitä ei huvittanut palata sinne.
Käytävän ollessa typö tyhjä Shin loikkasi avaamaan oven ja käski kaikki pihalle. Prior auttoi toista sairasta kissaa ja huonovointiset koirat yrittivät viihdyttää surkean näköistä kissanpentua. Se ei tietenkään ollut saanut lupaa leikkiä muiden pentujen kanssa. Pihalla Priorin oli pakko ottaa pentua niskasta ja kantaa se kauemmas, sillä epätoivoisesti huutaen pentu pyrki kohti joukkoa, jossa sen emo ja sisarukset olivat. Naaras, joka mitä luultavimmin oli sen äiti purskahti itkuun, mutta Shin jatkoi välinpitämättömästi matkaansa sivummalle.
Koko joukon lähtiessä liikkeelle pentu itki edelleen, mutta lopulta sen nyyhkintä vaihtui yskimiseen ja sitten se hiljeni kokonaan. Prior ei jaksanut kantaa pentua pitkään, sillä sen piti päästä itsekin yskimään. Pentu ei vaikuttanut siltä, että se aikoisi liikkua omin jaloin minnekään. Shin katsoi siitä syystä pysähtynyttä sairaskompanjaansa todella kyllästyneesti. Jostain syystä kaikki niistä myös katsoivat kollia merkittävästi takaisin.

"Ehei, minä en koske siihen. Te olette sairaita, minä en," parantaja vastasi tuhahtaen. Niiden katseet olivat pettyneitä ja vihaisia, mutta toisaalta Shin oli ihan oikeassa. Prior katsoi huolestuneena kahta muuta kissaa. "Meillä on ihan käypiä muuleja tuossa," Shin totesi osoittaen koiria. Ne kantoivat jo suurinta osaa tarvikkeista, joten molemmat murahtivat ärtyneinä kollin asenteesta.
Lopulta Shin suostui ottamaan osan yrteistä omaan kantoonsa ja kissanpentu pääsi toisen koiran selkään. Oksentamista peläten ne eivät voineet kantaa sitä suussa. Väsyneen oloinen pentu sai uutta eloa, sillä selässä pysyminen oli haastavaa ja hauskaa. Pian se olikin uppoutunut mielikuvituksen ihmeelliseen maailmaan ja piti hauskaa kahden koiran kanssa.
Shin kantoi omaa osuuttaan kuin martyyri ja huokaili vähän väliä muiden puheille. Lopulta kolli ei jaksanut olla hiljaa, joten se osallistui keskusteluun omalla ihanalla tavallaan, mikä tietysti tappoi keskustelun nopeasti.
Noin puolivälissä matkaa sairas kissa tuupertui maahan. Pieni ryhmä pysähtyi jälleen ja Shin ehdotti tylysti kissan jättämistä. Kukaan ei suostunut siihen ja kaksi koiraa alkoi pohtimaan jaksaisiko kumpikaan kantaa aikuista kissaa selässään. Oksentelunsa vuoksi kumpikaan niistä eiollut syönyt pariin päivään, joten niitäkin heikotti kävellä tässä säässä. Koko ryhmä oli siis aivan uupunut ja niiden moraali oli pohjamudissa. Shin huokaisi syvään.
"Hyvä on, hyvä on, minä haen kaartilaisen," parantaja julisti. Se jätti kantamuksensa, jotta voisi olla nopeampi ja loikki sitten kohti isompaa ryhmää. Shin palasi jopa kahden kaartilaisen kanssa, joten matka saattoi jatkua. Tällä kertaa muut saivat jutellakin rauhassa, sillä Shin pohti sitä minne sijoittaisi nämä sairaat kissat. Sitä varten sen olisi tarvinnut tietää evakkopaikasta enemmän, joten lopulta Shin päätti, että pysäyttäisi pienen ryhmän vähän ennen kuin ne olisivat perillä.
Sitten ne saisivat julkeasti levätä samalla, kun kolli paran pitäisi selvittää, että missä ne voivat nukkua.

Nimi: Meikäläinen

27.10.2018 19:58
~ Hero ~ ~ vihollinen ~ npc ~

Mustavalkoinen husky päästi irti kahdesta rusakosta kuullessaan edestäpäin melko tuttua hälinää. Hän virnisti ilkeästi ja lähti siihen suuntaan.
Pian hän näki kauempana kaksi koiraa jota miltei kaikki laumasta jahtasivat, jahas, jahas. Hän asettui väijyksiin, ja kun kaksikko oli aivan lähellä, hän hyppäsi näiden eteen ja murisi valmiina liikkumaan salamannopeasti minne vain, vieraiden liikkeiden mukana, ja pysäyttämään ainakin toisen heistä.
"Seis, ryökäleet!" tuo ärähti kovaan ääneen virnistellen ilkeästi.

//sori lyhyt

Nimi: Meikäläinen

27.10.2018 18:43
~ Yokai ~ ~ Yad ~

“Kuollaanko me?” Yokai kysyi. Nico tuhahti kuin kysyäkseen ‘miten tyhmä sinä oikein olet?’
“Ei, ei kuolla. Keskity sinä vain kävelemään.” Mustaturkkinen Nico ei tietenkään voinut näyttää pelkoaan tuon penikan läsnäollessa, eikä hän halunnut myöntää itselleenkään miten epävarmaksi hän tunsi olonsa.
Oli kuuma. Aivan liian kuuma, tuli ei ollut kaukana, ja he joutuivat yskimään savua miltei koko ajan. Maasto oli vaikeakulkuista, ja koko ajan tuntui siltä kuin keuhkot räjähtäisivät.
“Nyt pitää taas juosta.”
Yokai rypisti kuonoaan.
“Et sinä… okei”, hän myöntyi nähtyään vanhemman koiran tuikean katseen. Yokai siirtyi juoksemaan Nicon tahtiin. Hän tuijotteli enimmäkseen maata.
“Me ei siis kuolla…?”
Nico miltei murisi vastauksensa; “En ole kuolemassa. Älä tuhlaa voimiasi puhumiseen!”
“Minä jaksan kyllä”, Yokai inkutti hiljaa. Nico ärähti, ja pentu päätti pysytellä vaiti. Se hiljaisuus kesti kuitenkin puoli sekuntia.
“Selviäähän muut?”
“Kyllä! Nyt vaiti!” Nico ärisi. “sinulla ei ole mitään halua totella yleensäkään, mutta nyt teet niinkuin sanon, onko selvä?” uros loi Yokaihin kireän katseen ja nopeutti vauhtia. Yokai nieleskeli vähän aikaa. Hän oli huolissaan.
Onneksi tuuli ei kuitenkaan puhaltanut heihin päin. Se olisi ollut koirakaksikon varma kuolema. Tuli ei ollut tarpeeksi kaukana, ja heillä oli mennyt hirveästi aikaa, kun Yokai oli päättänyt lähteä omin päin etsimään muita.

Kaikki oli alkanut siitä kun Nico oli yrittänyt opettaa Yokaille miten metsästettiin koppakuoriaisia ja muita ötököitä. Kuulostaa varmaan tyhmältä, mutta se oli ollut Yokain mielestä siistiä ja kiinnostavaa, ja kyllä ötököilläkin voisi pärjätä kesäaikoina jos ei olisi muuta syötävää.
Yhtäkkiä he olivat nähneet paksua, sankkaa savua kauempana. Yokai oli mennyt miltei paniikkiin ja juossut niin kovaa kuin kintuistaan pääsi Kartanolle, josta he eivät kuitenkaan löytäneet ketään (?). Kaikki olivat ilmeisesti lähteneet jo evakkoon, mutta parivaljakolla ei ollut mitään hajua suunnasta. He olivat lähteneet poispäin tulesta, jatkaneet matkaa eräälle aukealle. Nico tiesi että sillä alueella oli kaksi samanlaista vierekkäin, mutta he eivät uskoneet sitä toista mahdolliseksi Yhteisön evakkopaikaksi, mikä oli suuri virhe, vaikkeivät he sitä tienneet.
Sieltä he olivat päättäneet lähteä itään. He olivat matkanneet useita kilometrejä, kunnes äkillinen tuulenpuuska oli saapunut. Tuuli oli vauhtanut suuntaa, eikä kestänyt kauaa ennenkuin tuli alkoi lähestyä heitä. He lähtivät kiireenvilkkaa kaakkoon.
Nyt he ovat pian sillä eräällä joella, ja -
“Nico? Tuolla on joki”, Yokai sanahti pelokkaana. “Mitä me nyt tehdään?”
“Ole hiljaa ja tee niinkuin minä”, Nico tiuskaisi yrittäen estää huolen äänessään. Yokai mutristi suutaan.
“Mitä äkämystyminen nyt hyödyttää?” hän kysyi pentumaisen viattomasti ja sai mulkaisun osakseen. Nuori narttu kuitenkin tiesi että sisällään Nico oikeasti varmaan nauroi, koira ei vain ollut sitä tyyppiä joka oli ystävällinen ainakaan ulospäin. Oikeasti uros oli hyvinkin kiva, vaikka kätkikin sen hyvin.
“Tule. Osaatko uida?” Nico urahti kysymuksensä. Yokai pudisti päätään epätietoisena, mutta sanoi kuitenkin:
“Varmaan.”
Nico tarttui häntä niskanahasta ja lähti juoksemaan rantaa kohti. Yokai ei räpiköinyt, toisen käytös oli hänelle tuttua.
Mustaturkkinen sekarotuinen hyppäsi veteen päästämättä irti. Hän lähti uimaan, piti päänsä korkealla jotta Yokai ei hukkuisi ja yritti itsekin jaksaa.
Puolivälissä jokea penikka huomasi kuinka vauhti hidastui hidasta tahtia, ja vaikka Nico yritti parhaansa, hänen päänsä ei ollut enää niin ylhäällä.
“Päästä irti”, Yokai sanoi huolestuneesti, “voin itse koittaa…”
Nico tuhahti. Ärähtää hän ei voinut, mutta äreä tuhahduskin kelpasi tässä.
“Em odella’aan”, tuo sai murahdettua. Parinkymmenen metrin päässä Yokai toisti kysymyksensä hiljaa.
“Jakhan yllä!”
“Olet hitaampi kuin uimataidoton strutsi”, Yokai vastasi äreästi. Nico yritti murista.

He pääsivät kuitenkin rantaan, ihme ja kumma, ja Nico laahusti puun tuomaan varjoon. Hän läsähti siihen heti.
Yokai jäi huolissaan vähän kauemmas varjoon ja jäi haikea katse silmissään tuijottamaan vastarannalle.

//toi Nico on se Jojon vanha tuttu sen villisian metsästyksestä, en sen hurtan nimee ym muistanu...

Nimi: Meikäläinen

27.10.2018 15:31
~ Desafio ~ ~ Yad ~

Uros nousi seisomaan ja nyökkäsi Niyralle tuon päästessä varakomentajan luo. Desafio yritti vääntää kasvoilleen hymyn.
"Se oli pelkkää onnenkauppaa, Akame ja Aro tekivät isoimman työn. Dovan pölähti eteemme lähellä Kartanoa, se siis on vielä ehjä, ja yritti heti lähteä ties minne. Hän uskoi ettemme hyökkäisi ja yritti lähteä aivan kuin kuka tahansa, mutta Akame pysäytti hänet." Desafio nyökkäili tuon sanoille. "Aivan, tottakai... mitä? Alik kuollut?" hän sitten älähti uskomatta Johtajan sanoja. "Ei voi olla totta!"
Alik... se helvetin rakki siis otti ja kuoli, jätti minut tänne yksin? Se saatanan ajattelematon tollo, miten Niyra pärjää...? Desafion teki mieli huutaa. Hänen sisällään myllersi. Ei helevetin helevetin helevetti, hänen teki mieli itkeä ja suuttua elämälle yhtä aikaa. Juuri nytkö?
Hän pakottautui rauhoittumaan, tai edes näyttämään vakavalta.
"Olen pahoillani. Ei, en usko. Hän on kunnossa edelleen", uroo yritti hiljaa. "Onko se varmaa?" hän viimein kysyi hiljaisella äänellä.

Hän oli pitkään vaiti tuijottaen maata.
"Aivan", hän sanoi hiljaa tuon sanoille. En ole valmis Komentajaksi...! "Voitte mennä lepäämään. Järjestän..." kaikki oli niin helvetin sekavaa nyt "... järjestän jotain. Tämän leirin ympärille pari vartijaa luopioiden varalta. Myös etsintäpartiot. Tiedätkö missä parantajat ja muut eläimet ovat?" hän kääntyi jakelemaan käskyjä.
"Akame!" hän haukahti. "Järjestä etsintäpartioita! Vähintään kolme. Käske auttaa kaikkia, myös vihollisia. Yhdessä partiossa vähintään viisi koiraa ja mielellään yksi parantaja jos mahdollista. Älä lähde itse!"
Hän kääntyi katsomaan erästä mustaa arvokaartilaista.
"Sinä, Juno! Järjestä leirin ympärille vartijat! Pareittain. Okito! Laita parantajia hoitamaan täällä olevia! "
Pian koko leiri sähläsi ympäriinsä, mutta kaikki näyttivät tietävän mitä tehdä. Desafio kääntyi miltei epätoivoissaan katsomaan Niyraa.
"Mitä minä teen?" hän kysyi värisevällä hiljaisella äänellä. "Kaikki on niin sekavaa...!" Hän vilkaisi taakseen.
"Muut, levätkää! Aro, Timído, Akame, minulla on teille kohta tehtävää, pysykää lähellä! Katsokaa että kaikki toimivat."
Kaikki oli yhtä sähläystä. Missä olivat muut?

Nimi: Glowe

27.10.2018 15:08
Niyra - Yad

Narttu seisahtui kun metsästä juoksi lauman kärjen luo tuttu kaksikko, Akame ja Aro. Niyra nyökkäsi niille kummallekin ja luimisti korviaan. Dovan oli saatu kiinni? Niyran kuuluisi olla riemuissaan uutisesta, mutta ei narttu nyt kyennyt. Kuinka voisi? Veli oli luultavasti kuollut, Kartano tuhoutuisi, eläimiä kuolisi. Joten Niyra vain nyökkäsi.
"Varakomentaja on siellä?" Niyra kysyi. Aro nyökkäsi. Niyra kääntyi etujoukkoa kohti.
"Voisiko joku ottaa nämä pennut?" Niyra kysyi, yhä sangon kahvaa hampaidensa välissä puristaen. Pian joku metsästäjä tuli nappaamaan pennut Niyralta.
"Jatkakaa hidasta tahtia, että häntäpää pysyy mukana. Menen Akamen, ja Aron mukana edeltä aukiolle", Niyra kertoi Reizolle ja Freylle. Niyra olisi kyllä turvassa kahden uroksen seurassa. Kahden kaartilaisen ilmastua ymmärtäneensä käskyn, Niyra nyökkäsi ruskeavalkoiselle ja mustalle urokselle, ja kiri sitten tahtinsa juoksuun, suunnaten kohti lounaista aukiota.

Kun he pääsivät aukiolle(?), Niyra etsi katseensa Desafioon.
"Mitä tapahtui, miten saitte hänet kiinni?" Niyra halusi kuulla, ja turhaan yritti edes kuulostaa innostuneelta, vaikka olihan karkurin kiinnisaaminen jotain piristystä tähänkin päivään. Johtaja kurkki mustan belgialaisen ohitse kohti viiden koiran vartioimaa karkuria.
"Hänet pidetään syrjemmässä Yhteisöstä. Vähintään viisi vartijaa. Jos hän yrittää karata, saatte käyttää voimaa. Niyra odottaisi että Desa kertoisi Dovanin kiinnisaamisesta jotain, ja jatkaisi sitten.
"On muutama asia mikä sinun pitäisi tietää. Alik... Alik on luultavasti kuollut tulipalossa. Aslan lähti etsimään häntä ja eloonjääneitä, mutta en usko että hän löytää ketään elossa", Niyra laski katseensa tassuihin, epätoivoisena.
"Jos Aslanille sattuu jotain, koko Auony on vailla Arvovaltaisia. Aslan ei ehtinyt palata, ennen kuin hylkäsimme Kartanon. Jätin sinne Kaartilaisia odottamaan..." Niyra puhui nopeasti, hieman hätääntyneesti. Sitten collie nosti katseensa Desafioon
"Kun Yhteisö pääsee tänne, nimitän sinut Kaartin johtoon. Nyt on ehdottoman tärkeää rakentaa väliaikaisleiri ja pitää se turvassa, sekä seurata tulen etenemistä mahdollisimman tarkkaan ja... Pysyä vain elossa", Niyra luimisti korviaan ja sen katse laskeutui taas maahan. Narttu ei jaksanut pysyä vahvana. Niyra olisi vain halunnut käpertyä jonnekin kuusen juureen ja itkeä koko loppuillan ja lähestyvän yön.
*Niyra, kestä vielä ainakin kokouksen yli*, collie puhui itselleen ja jopa nartun oma sisäinen ääni kuulosti surkealta.

Nimi: Meikäläinen

27.10.2018 14:12
~ Desafio, Akame Kousokukiba ~ ~ Yad ~
~ Dovan ~ ~ Luopio ~

Nelikko, tai oikeammin viisikko, oli päässyt leiriin. Dovan ei ollut herännyt... tai siltä kaikista näytti. Luopiolla oli jopa viisi vartijaa seurassaan. Desafio oli lähettänyt Akamen ja Aron etsimään jotakuta arvovaltaista. Uroo itse oli vähän syrjemmällä ja tuijotti vähän väliä Dovania mietteissään. Kuten Akamekin, hän oli yllättynyt siitä että he saivat Dovania kiinni.

Dovan taas syytti itseään typeryydestään ja uskovaisuudestaan ja lateli mielessään kaikki kirosanat jotka osasi.

Timi oli Desafion seurassa. He olivat hiljaa, ja vaikka narttu olisi halunnut keskustella, hän näki Desafion haluavan hetken ajatella.

Aro ja Akame pölähtivät juuri ison konkkaronkan eteen, Niyra sen kärjessä. Akame asteli Niyran eteen ja kumarsi, Aro jäi taaemmas.
"Rouva", Akame sanoi hiljaa. "Ilo nähdä että olette kunnossa." Hän odotti hetken toisen tervehdystä, ja ennenkuin Niyra ehtisi sanoa mitään muuta hän jatkoi: "Saimme sen luopion, Dovanin kiinni. Hän on tuolla evakkopaikassamme, hänellä on viisi vartijaa. Hän on menettänyt tajunsa. Varakomentaja lähetti meidät etsimään teitä, tai Alikia."

Nimi: Glowe

27.10.2018 13:45
Niyra - Yad

Niyra kulki valtavan lauman etunenässä metsään, pidellen saksanpaimenen pentuja täynnä olevaa sankkoa hampaissaan. Kaksi Kaartilaista, Frey ja Reizo kulkivat Johtajan rinnalla, mutta muutoin Kaartilaiset olivat toivon mukaan kulkemassa yhteisöläisten rinnalla auttamassa ja vahtimassa selustaa. Niyra asteli melko ripeätahtista kävelyä, miten nyt kuumuuden, metsämaan ja sankon kanssa kykeni. Suuntana oli lounaiset metsät, ja lähellä kuusimetsän rajaa oleva aukio. Frey ja Reizo toimivat myös oppaina, koska Niyra ei tiennyt ihan tarkkaan missä aukio oli, vaikka Linja kulkikin kuulemma niityn tuolla puolen. Kummallakin Kaartilaisella oli jotain kannettavaa hampaissaan, eikä kolmikko siten paljoa toisilleen puhunut. Niyra mietiskeli jo sanojaan kokouksessa, jonka Johtaja suunnitteli pitävänsä heti, kun lauma ja klaani olisivat päässeet aukiolle. Ihan vain ilmoituksia siitä, mistä vesi haettaisiin, missä saalistettaisiin, sekä lupauksia siitä, että kadonneita etsittäisiin. Eläimet pitäisi myös ohjeistaa aukion vartioimiseen ja väliaikaisen leirin rakentamiseen. Niyrasta tuntui, että kadonneiden lähesten etsiminen oli vain tyhjien lupauksien antamista, sillä tulen takia etsinnät olivat rajallisia.

Nimi: Glowe

26.10.2018 23:38
Roerig - Luopio

"Nyt sait kaiken mielenkiintoni", Roe naureskeli, kun Lich lupasi nartun Roelle. Heheh, rotikka tiesi miten saksista motivoitiin.
"En ole huomannut mitään erikoista", Roe vastasi toisen kyselyihin. Kaksikko juoksi nartun hajujäljen perässä ja saapui pian peltojen reunaan. Hehhe, tää oli sakemannille tuttu paikka näin karkuriajoilta. Mutta helvetti täällä oli paljon koiria!
"Häivytään", Roe murahti kun iso joukko huomasi heidät. Saksanpaimen kääntyi pinkoi minkä pystyi. Hitto kun piti olla raskasrakenteinen, mutta eipä Lich ollut Roerigiä nopeampi.

Flako - Vihollinen (npc)

Flako asteli Infernon lähelle, mutta jäi vähän taaemmas virnuilemaan kuinka kasvatti-isä kohteli pentuaan. Pah, antaisi edes kunnon selkäsaunan, kun likalla oli kestänyt niin kauan. Vuoron perään mustaa ja valkeaa huultaan nuollen espanjalainen asteli cane corson vierelle ja kiinnitti pahaenteiset silmänsä metsän rajaan, kuin jokin harakka joka näki jotain hopeista. Flako nuolaisi kulmahampaidensa kärkiä.
"Menen varmistamaan että piskit ei tapa niitä", se virnisti Infernon suuntaan, joka nyökkäsi. Sitten paimenkoiran sukuinen espanjan piski pinkaisi kahden pakenijan perään.
"Molemmille puolille! Älkää päästäkö niitä karkuun!" Flako ulvoi käskyjä. Se ei ehkä ollut Infernon tasolla lauman arvoasteikolla, mutta sen käskyjä kyllä toteltiin, ja se saattoi soittaa suutaan jopa Alfalle. Koiralauma ulisi, ja Flako kiri monen hitaamman ohitse. Se oli oikein mukavan nopea juoksemaan. Ohi mennen, ihan vain piruuttaan se puri jotakuta liian hidasta laumalaista niin että sai toisen ulahtamaan ja haukkui niitä ties millaisiksi läskeiksi.
Flako oli kuului vinttikoirien lisäksi niihin jotka olivat lähimpänä kahta pakenijaa. Se lähestyi, ja lähestyi, ja kohta yritti napsia vuoronperään rotikan ja sakemannin häntiä, samalla ilkeästi räkättäen.
Roerig murisi taakseen, mutta keskittyi vain juoksemaan, vaikka nykäisyt hännässä tuntuivat ikäviltä.
"Lich, mennään pohjoiseen, ne on helpompi eksyttää kaduilla", Roerig ärisi kaverilleen ja kaarsi jo pohjoista kohti. Ihan sama seurasiko Lich vai ei. Roerig oli oppinut tuntemaan kadut, ja pihojen aidat todella hyvin, ja tiesi monia oikoreittejä ja niksejä mistä kulkea. Iso joukko ei voisi kulkea nopeasti niiden perässä siellä. Ne olivat kulkukoiria, ehkä kaupunki säikyttäisi ne pois, jos ne luulivat että siellä olisi ihmisiä.

Nimi: Glowe

26.10.2018 23:18
Venta - Yad

Venta katsoi surullisena Faizaa. Vaikka Venta itse ei ollut emo, oli Venta hyvin penturakas ja kykeni tuntemaan suurta myötätuntoa emoa kohtaan. Venta ei kuitenkaan keksinyt lohduttavia sanoa, eikä tämä hetki ollut oikea sellaiselle. Venta kuitenkin ajatteli varmistavansa erittäin tarkkaan että Faiza saisi sen tuen ja avun mitä tarvitsi, sitten kun he pääsisivät Kartanolle. Venta otti toisen elävistä pennuista.

Juokseminen onnistui paremmin, kun jokaisella henkäyksellä ei keuhkoihin tullut savua. Edelleen keuhkoissa tuntui outo, raskas tunne, ja Venta tunsi hengästyvänsä normaalia helpommin, mutta sentään nyt norjalainen ei jäänyt nuoremmasta, mustavalkeasta nartusta jälkeen. Venta kuitenkin tahallaan hidasteli, sillä maitoa täynnä olevien nisiensä kanssa Faizalla näytti olevan hankaluuksia pysytellä mukana. Ja kai imettäminen, synnytys ja sellainen verottivat emon voimia.

Kartanolla Shilo kiinnitti huomionsa Kartanon tyhjyyteen, mutta Ventan silmät iskostuivat heti suurikokoiseen, tummaan mastiffinarttuun. Venta muisti! Tuo koira se oli ollut! Ihan varmasti! Ventan ilme oli hetken ajan jokseenkin järkyttynyt tästä tajuamisestaan, mutta pian se sai naamansa peruslukemille kun he pääsivät lähemmäs. Ventan katse pysyi kokoajan Mysticissä, mutta Venta joutui myöntämään ettei tiennyt, tai muistanut Kaartilaisen nimeä. Ventan teki mieli alkaa elämöimään siitä kuinka kiitollinen norjalainen oli Mysticille, mutta tämä hetki ei ollut oikea.
Mystic vaikutti tuntevan Faiza-nimisen nartun jostain. Kun Mystic puhutteli emokoiraa, askeleen emoa taaempana Venta pudisti vaivihkaa päätään ja vilkaisi kiivaasti Faizaa. Ehkä Kaartilainen tajusi tai sitten ei, Venta vain yritti viestiä, ettei Faizalta kannattanut kysellä oikein mitään juuri nyt. Vaikuttikin siltä, ettei Faiza pystynyt edes puhumaan. Venta ei tosin tuntenut narttua, eikä tiennyt kuinka puhelias tyyppi se oli.
Oh, mastiffi muisti Ventan nimeltä. Venta oli enemmän kuin otettu, ja sen suu meinasi loksahtaa auki, ellei nartun piilottelevat emonvaistot muistuttaisi pentuparasta hampaiden välissä. Venta laski pennun maahan, mutta piti tarkasti huolen, että se pysyi etutassujen välissä. Jännä kyllä, pienokainen ei vierastanut Ventaa, vaan suorastaan keitoutui norjalaisen toisen tassun ympärille. Pentu ei tajunnut edes vikistä emonsa perään. Reppana taisi olla sekin jonkilaisessa shokissa.
"Olimme lähellä. Tuli on ehkä kuuden kilometrin päässä täältä", metsästäjä Venta oli aika hyvä arvioimaan välimatkoja, mutta narttu ei ollut varma. "Se on varmasti levinnyt jo paljon lähemmäs" Venta vastasi. Ja voi helvetti Ventan teki mieli motata tuota mastiffi urosta, miten se kehtasi sanoa tuollaista?! No, nyt Jaffa selvisi vain pahalla mulkaisulla.
"Fyysisesti kyllä", Venta vastasi, vilkuillen Faizaa, joka ei vastannut mitään Mysticin kysymykselle. Toivottavasti vastaus kriteerasi tarpeeksi Faizaa, jonka mieliparasta Venta oli huolissaan.
"Mitä te täällä teette? Missä kaikki muut ovat?" Venta kysyi. Ilmassa tuntui Yhteisön vahva tuoksu, niin vahva, että siitä Venta päätteli koko Kartanon väenb olleen pihalla jokin aika sitten.

Nimi: Defia

26.10.2018 23:11
Zeke "Bleak" - Luopio

Zeke yritti useampaan kertaan vakuuttaa itselleen, ettei se enää palaisi pennun luo. Se olisi kuitenkin kuollut, joten miksi turhaan. Lopulta uros oli silti palannut, pari päivää myöhemmin.
Pesä oli edelleen puussa, mutta jäniksen nahka oli maassa, eikä Zeke nähnyt pentua. Pian se kuitenkin kuuli pientä ja epätoivoista miukunaa. Kiertäessään puun toiselle puolelle uros löysi kissan roikkumasta pesän ulkopuolella. Se oli yrittänyt kiivetä alas, mutta sen pehmeistä kynsistä ei ollut mitään hyötyä kovaa puunkuorta vastaan. Zeke katsoi hetken kissan pyristelyä ja epätoivoisia yrityksiä kiivetä takaisin. Lopulta sen pienet voimat hupenivat ja pentu tippui.
Vinttikoira näytti erittäin ärtyneeltä pennun tipahtaessa sen päälaelle. Tietysti koira oli ihan itse kopannut sen, mutta sitä se ei myöntäisi kenellekään. Ärtyneenä koira laski päänsä alas ja antoi pennun liukua pitkää kuonoaan pitkin maahan. "Miksi sä noin teit?" uros kysyi yhä ärsyyntyneenä. Hätäisesti maukuen kissa loikki muutaman askeleen ja ryhtyi sitten tarpeilleen. "Vai niin," uros mutisi kääntäen katseensa kohti pesää. Ilmeisesti pennulla oli sen verran ikää ettei se tahtonut nukkua omissa jätteissään. Zeke nousi puuta vasten nähdäkseen pesän sisälle. Lihanpalat ja muut olivat kadonneet, joten ehkä pentu oli päättänyt elää. Uros vilkaisi pientä kissaa, joka oli saanut hommansa hoidettua ja tuijotti nyt koiraa suurin silmin.
"Mitä toljotat?" uros ärähti kuonoaan nyrpistäen. Pentu miukui, eikä vaikuttanut kovinkaan vaikuttuneelta suuren koiran uhkaavasta käytöksestä. Olisihan vinttikoira voinut murskata pienen pennun yhdellä tassulla, mutta se ei ollut tehnyt niin. Sitä paitsi se oli pelastanut pennun hengen, joten pennulla ei ollut mitään syytä pelätä sitä. Zeke oli varmasti ainoa, joka ei osannut ajatella tilannetta siltä kantilta, joten pennun käytös turhautti sitä hyvin paljon.

Pentu oli jälleen kylmissään ja nälissään. Zeke mulkoili sitä ja vannoi jättävänsä pennun oman onnensa nojaan. Tai syövänsä sen, jotta sen ei tarvitsisi kärsiä yksin luonnossa. Jotenkin se silti päätyi metsästämään ruokaa sille samana iltana.
Lähtiessään karkuritovereidensa luota Zeke oli ilmoittanut menevänsä jäljittämään kauempana asuvia peuroja, joten sillä kestäisi. Kyseessä ei ollut valhe, sillä uroksen oli tarkoitus tehdä myös se, mutta siihen menevä aika ei tietenkään kattaisi koko sen poissaoloa. Sillä ei silti siis ollut mikään kiire, joten saattoi rauhassa viettää aikaa uuden pienen suuren salaisuutensa kanssa.
Kaksikon syötyä yön pimeys oli jo ehtinyt asettua aloilleen tuoden mukanaan viileämmän illan. Kuin kohtaloonsa alistuneena vinttikoira oli asettunut maahan makaamaan, tosin tällä kertaa suorempana mahalleen, jotta pentu ei voisi mennä mihinkään väliin. Koira tavasi vielä, että kissan tulisi nukkua vain sen kyljessä kiinni. Pentu tapitti jättimäistä lämmönlähdettään viattomasti.
Herätessään Zeke päästi heti ensimmäiseksi ällötyksestään kertovan äännähdyksen ja veti päänsä ylös etutassujensa välistä. Pieni kissa oli asettunut nukkumaan koiran pään ja toisen tassun väliin. Se oli nukkunut mukavasti selällään, mutta koiran pään kadotessa kierähti hämmentyneenä kyljelleen. Zeke aloitti jälleen äänekkään raivoamisen ja kyseli pennulta kuinka tyhmä se oikein oli. Tuohtuneena uros juoksi pois paikalta, jättäen pennun omilleen.
Vinttikoira juoksi kovaa ja kauas tehdäkseen sen mitä se oli sanonutkin tekevänsä. Useita tunteja myöhemmin se palasi jälleen pennun luokse. Tai siis sinne, minne oli sen jättänyt. Pentua ei kuitenkaan näkynyt, eikä sen haju tuntunut liikkuneen alueelta, joten Zeke epäili sen kuolleen. Hyvä niin, uros vakuutti itselleen.

Tumma uros sai kuitenkin huomata ettei se olut totta. Zeke ehti jopa hieman säikähtää, kun jokin liikkui sen näkökentän laidalla, eikä ollut tarpeeksi vaalea ollakseen se pentu. Mikä helvetti muka hiippailisi kohti suurta koiraa?
Kääntäessään katseensa pieneen hahmoon oli koira hetken hämillään. Oudosti liikkuva kasa ruskeaa karvaa haiskahti lähes homeiselta. Nopeasti uros kuitenkin tajusi mikä se oli. Jäniksen nahan alla piilotteli kissanpentu. Möngittyään tarpeeksi lähelle koiraa kasa pysähtyi. Pentu loikkasi sen alta esiin ja maukaisi kovaa kuin sanoakseen 'yllätys'. Zeke silmäili kissaa kuono kurtussa ja kirosi itseään palaamisesta.
"Etkö sä osaa puhua?" Uroksen ärtynyt kysymys ei saanut minkäänlaista vastausta. Kissa vain tapitti koiraa suurilla sinisillä silmillään. Reaktion puute sai Zeken vain uskomaan, että kissa ymmärsi sitä kyllä ja osasi varmaan puhuakin, mutta halusi vain olla mulkero. Uros vietti hetken jos toisenkin yrittäen saada pennun toistamaan mitä tahansa sanoja. Etunenässä tietenkin kaikki kirosanat ja muut siveelliset ja pennuille sopivat asiat. Kun uroksen raivoisa puheterapia ei vaikuttanut millään tavalla, se luovutti viimein.
Haukotellen uros päätti viettää toisenkin yön pennun luona, vaikka pitikin sitä huonona ideana. Vaikkei tietenkään ollut millään tavalla mahdollista, että uros ikinä kiintyisi kissaan (köh köh köh) niin silti. Sen pitäisi vain syödä koko otus ja koko typerä leikki olisi ohi. Silti se tuttu sisälmyksiä syövä tunne uroksen pentuajoilta ei tahtonut jättää sitä rauhaan. Voiden siis jopa hieman huonosti Zeke asettui jälleen makaamaan pienen karvapallon viereen.
Tälläkään kertaa kissa ei säästynyt saarnalta siitä missä se sai ja ei saanut nukkua. Juostuaan pitkiä matkoja koko päivän Zeke oli kuitenkin hyvin väsynyt. Suuri uros kellahtikin kyljelleen raukeasti huokaisten. Kuunneltuaan hetken metsän öisiä ääniä se vaipui uneen.

Ehkä uroksen huono olo oli ollut vihje siitä, että se joutuisi jälleen kohtaamaan menneisyytensä haamut. Unissaan se joutui jälleen kokemaan veriset kauhut, joita se ei tahtonut muistaa. Painajaiset saivat uroksen uikuttamaan sen nukkuessa.
Kyseinen ongelma oli syy siihen, miksi Zeke ei ollut koskaan kovinkaan innoissaan nukkumaan lähelläkään tovereitaan. Se oli sen vuoksi nukkunut viimeaikoina mahdollisimman vähän, viettäen yönsä vain hiljaisuudessa ajatellen. Eihän uros tahtonut, että kukaan kuulisi sen itkevän unissaan. Pelkkä ajatuskin kylmäsi sitä.
Nyt joku oli kuullut. Zeke heräsi kesken painajaisen ulvahtaen, se nousi kyljeltä vatsalleen hengittäen raskaasti. Uroksella meni hetki järjestää ajatuksensa, mutta ennen kuin se muisti missä oli se huomasi jonkun katsovan sitä. Kuunvalossa pennun vaalea turkki loisti aavemaisesti ja sen pimeästä laajentuneet pupillit heijastivat kimaltavaa tähtitaivasta. Hengitystään pidellen koira tuijotti takaisin noihin tummiin altaisiin.
"Äiti?" pentu maukaisi varoen.

Zeke jähmettyi hetkeksi täysin aloilleen. Ymmärtämättä lainkaan mistä kissa oli vetänyt tämän sanan. Peläten kuitenkin pahinta. Oliko uros puhunut unissaan?
Vinttikoiran hämmennys vaihtui kuitenkin nopeasti raivoon. Sen teki mieli liiskata pentu tai vähintäänkin lennättää se päin puuta. Muristen uros paljasti hampaansa, joka tällä kertaa sai pennun painamaan korvansa päätään vasten.
"Minä. EN. Ole. Äitisi."

Viileä yöilma roikkui painavan verhon lailla kaksikon välissä. Öistä hiljaisuutta ja sen pimeydessä eläviä ääniä kuunnellessaan vinttikoira alkoi vähitellen rauhoittua. Se oli silti sen verran raivoissaan, ettei uskonut voivansa tämän jälkeen oikeasti palata pennun luokse. Jos se todella oli saanut selville uroksen salaisuuden, ei se vain olisi mahdollista.
Katsomatta pentuun uros vihdoin murahti, "en ole äitisi, enkä isäsi. Enkä edes veljesi tai mitään muutakaan sukua sulle. Onko selvä? Voit kutsua mua Z..Bleakiksi. Joo, Bleak on mun nimi." Sivusilmällä uros näki pennun nyökkäävän. Se siis ymmärsi ainakin jotain? Hiljaisuus valtasi taas tilan, kunnes heikko ääni mursi sen. "Missä äiti?"
Kysymys oli liikaa tuoreesta painajaisesta heränneelle urokselle. Nopeasti se nousi pitkille jaloilleen ja katsoi kohti kissanpentua korkeuksista. "Kuollut." Tunteeton murahdus sai vielä jatkoa ennen kuin tumma vinttikoira katosi ravaten pimeyteen, "sun emosi on kuollut ja niin on munkin emoni, joten turha edes unelmoida sellaisista."

// Okei, jooh... seuraavassa siirtyy oikeasti nykyaikaan... Jään aina kirjoittamaan kaikkia turhuuksia, vaikka pelaisin yksinäni :''DD //

Nimi: Meikäläinen

26.10.2018 22:15
~ Dovan ~ ~ Luopio ~
~ Desafio, Akame Kousokukiba ~ ~ Yad ~

Luopiouros tassutteli Kartanon lähellä, ihan vain salavihkaisesti lymyilemässä. Hänellä oli hyvä näköyhteys sinne, ja hetken tarkkailtuaan hän tuli siihen tulokseen ettei siellä ollut ketään kiinnostavaa. Hän kääntyi juuri kannoillaan, kunnes kohtasi pikku populaation. Kolme koiraa asteli muriste hänen eteensä. Dovan oli viime kuukausien aikana tullut varmaan entistäkin tyhmemmäksi, nyt hän ei edes pelännyt.
Tai no, kuka pelkäisi vanhaa ystäväänsä ja tämän kahta rakkikaveria?
"Kas kas", Dovan aloitti ylimielisesti. "Pikku pampulathan ne täällä..."
"Häivy, Dovan. Suksi kuuseen", Timi ärisi. "Olet aiheuttanut jo tarpeeksi ongelmia. Ala vetää."
Dovan nauroi. "Jaa, sinä oletkin se pikku narttu", hän tarkoitti sitä hieman rumempaa merkitystä. "Haha, elät siis vielä?"
"Emme voi päästää sinua pakoon", Desafio sanoi. Desafio oli kyllä ärsyttävä. Jotenkin niin ylimielinen...!
"Pakoon? Pahoittelen, en ole pakenemassa. Ole lähtemässä rauhallisesti", karjalankarhukoira myhäili. "Akame, et halua että kuolen", tämä jatkoi.
Akame oli hetken vaiti. Hänen pikainen, epätietoisuutta tulviva katseensa maahan paljasti kuitenkin kaiken. "Suksi kuuseen", saksanpaimenkoira kuitenkin viimein ärähti väläyttäen hampaitaan.
"Ette aio tappaa minua? Raukat", hän sanahti hyvin ilkeään sävyyn ja käännähti.
Siinä samassa hän sai hampaat niskaansa. Joku painoi hänet maahan.
"Ottakaa kiinni", ääni ärähti. Hampaat iskeytyvät hänen takatassuihinsa. Dovan käännähti raivoissaan kolmikon puoleen ja sai iskettyä hampaansa Akameen. Hän oli ollut liian varma itsestään.
Akamen ote hänen kurkustaan oli tiukka, ja hän tunsi veren turkillaan.
"Helvetti, irti", entinen laumatoveri ärähti kolmikolle raivoisana.
"Tappakaa se!" Akame huusi.
"Ei!" Desafion ääni vastasi. "Iskekää taju pois."
Dovan kiristi otettaan ja repäisi. Hän sai vertatulvivan haavan aikeiseksi Akamen rintaan, mutta uros ei muuta kuin ärähtänyt vihaisena.
"Petit minut!" Dovan huusi raivon vallassa ja rimpuili. Hän sai tassunsa irti ja - - -
Akame jäi tuijottamaan tajunsa menettänyttä koiraa epätietoisena. Hän oli hyökännyt entisen ystävänsä kimppuun..., ja pettänyt tämän.
"Selvä homma!" Desafio sanoi huohottaen ja uskomatta silmiään. "Se siitä, viedään tuonne", varakomentaja sanoi ja viittoi päällään kauemmas. He lähtivät kantamaan Dovania kohti paikkaa missä osa muista olivat.
Akame oli miettiväinen. Hän ei olisi uskonut että Dovan olisi hävinnyt niin räkäisesti... oliko koira oikeasti vielä uskonut häneen?

Nimi: Iitu

26.10.2018 22:04
Mystic – Yad

Kartanon piha kuhisi elämää, vilskettä ja meteliä. Tunnelma ei kuitenkaan ollut iloinen, vaan jännittynyt ja jopa kauhistunut. Eläimet keskittyivät tehtäviinsä; joku kantoi yrttipusseja, joku vanhuksia, jotka eivät jaksaisi itse kävellä koko matkaa. My kuunteli Kartanon ääniä, mutta piti katseensa ympäröivässä metsässä, välillä vilkaisten kohti taivasta nähdäkseen, miten nopeasti savupilvet liikkuisivat. Nartun toisella puolella Jaffa siirteli painoaan tassulta toiselle, mutta My vähät välitti suuresta uroksesta. Mastiffi melkein odotti, että Kaartilainen ilmoittaisi lähtevänsä nyt pois paikalta, mutta siinä se seistä kökötti edelleen.
”Olemme valmiita lähtemään. Lähdemme lounaaseen, etsimään aukiota, johon leiriytyä”, Ateena ilmestyi raskailla askeleilla toverinsa viereen ja My nyökkäsi vakavana saksanpaimenelle.
”Hyvä.”
Ateena luimisti hieman korviaan ja huokaisi sitten syvään.
”Nähdään myöhemmin.”
My ei vastannut mitään, sillä se ei tiennyt, mitä sanoa. Olisihan musta karvakasa tietenkin voinut vastata samoin, mutta kun My ei voinut luvata sitä. Kaikki riippui lähestyvästä tulesta. Jos tuli yltäisi Kartanolle saakka, mastiffi tekisi kaikkensa, jotta metsässä tulevat tietäisivät, mihin suuntaan muu lauma olisi mennyt. Vahtikoira olisi viimeinen, joka jättäisi Kartanon, ja se voisi olla silloin myöhästä. Savu ylettyisi tänne ennen tulta, ja My tiesi vallan mainiosti, että tumma, pahanhajuinen pöly oli melkein pahempi, kuin tanssivat, hohdokkaat liekit. Sitä ei pitäisi kenenkään hengittää liian kauan.
”My.”
Mastiffi heräsi ajatuksistaan ja katsahti taas paimenta. Sitten suurikokoinen narttu nyökkäsi päättäväisesti. Koko paimenen olemus näytti rentoutuvan, ja Ateena nosti päätään, painaen yllättäen kuononsa vasten Mysticin kirsua. Nartun silmät laajenivat hämmästyksestä, samalla kun Jaffan ylidramaattinen tuhahdus kaikui sen korvissa.
”Odotan sinua”, Ateena ei välittänyt Jaffasta pätkääkään, vaan kääntyi ympäri ja ravasi reippain askelin kohti kasaantunutta joukkoa, kun Niyran ulvonta kertoi kaikkien olevan lähtövalmiina.
My katseli ystävänsä perään ja näki, miten tukeva saksalainen laskeutui maahan, jotta valkoharmaa kissa saatiin nostettua sen selkään. Tältäkin etäisyydeltä My tunnisti rotevan maine coonin Päällikön sisareksi. Noustessaan ylös Ateena nappasi vielä leukojensa väliin ämpärin, josta pilkisti kaksi ylisöpöä koiranpentua. Mytä hymyilytti tuo kekseliäisyys. Pentuja ämpäreissä! Nyt vasta Kaartilainen huomasi, että aika monikin kantoi pentuja samalla tavalla. Joukon lähtiessä liikkeelle My käänsi huomionsa takaisin metsään.

”Voihan kyynel. Olisit nyt antanut kunnollisen pusun hyvästiksi”, Jaffan ääni oli pilkallinen, ja My kurtisti otsaansa.
Uros näytti kamalan tyytyväiseltä itseensä. Mystic vain ravisti päätään ja luimisti toiselle Kaartilaiselle hiljaisen varoituksen, mutta narttua ei kiinnostanut nyt väitellä Jaffan kanssa yhtikääs mistään. Ei uroksen mielipiteellä ollut väliä.
”Etkö sinä tule mukaan?” nuori, piipittävä ääni sai mastiffin vilkaisemaan taaksepäin ja se tunnisti oitis colliepennun.
”Cayo, sinun kuuluisi olla emosi luona”, My sanoi hieman torjuvaan äänensävyyn, mutta katse oli kuitenkin lempeä ja kumosi hieman äänensävyä.
Kuten ehkä voisi arvata, pieni pentu vain heilutteli suloista häntäänsä ja se yritti nostaa koppavasti kuonoaan kohti taivasta.
”Siellä on niiiiiin tylsää. Enkö voisi jäädä tänne vartioimaan myös? Ja miksi sinä seisot täällä? Mihin me olemme edes menossa? Äiti ei kerro yhtikääs mitään! Minulla oli leikki kesken”, nuorukainen puhua pälpätti ja katseli uteliaana Jaffan suuntaan.
Iso uros murahti kuuluvasti ja astui askeleen sivulle.
”Tämä ei ole leikkipaikka, kipitäs nyt muualle”, uros komensi hieman ilkeästi.
Se ei kuitenkaan nuorukaista haitannut, vaan Cayo asteli reippaasti vielä lähemmäs.
”Miksi setä on vihainen?” Cayo tuijotti silmät loistaen suurta koiraa.
My huokaisi ja nappasi nopeasti pienen pennun leukojensa väliin, niskasta hellästi pidellen.
”Tules nyt. Jaffa on oikeassa, tämä ei ole nyt leikkikenttä, ja muut ovat lähdössä. Et saa jäädä jälkeen, etkä voi jäädä tänne kanssani.”
My löysi nopeasti Cayon emon, joka hieman huolestuneen näköisenä tiiruili ympäriinsä.
”Täällä hän on”, My korotti ääntään, jotta collie varmasti kuulisi, ja helpottuneisuus paistoi emon kasvoilta.
Mystic laski hellästi Cayon maahan, ja pentu tassutteli ympäri, tuijottaen pettyneenä isokokoista Kaartilaista.
”Mutta kun minä haluaaaaaan”, narttupentu venytteli vaativana sanojaan ja mulkoili emoaan. ”Ihan tyhmää!”
Mystic hymyili vinosti, kun muriseva Cayo nostettiin sisaruksiensa seuraan ämpäriin ja pian My palasi takaisin vartiointipaikalleen. Savupilvi oli laajentunut.

Kolme metsästäjää oli löytänyt hädissään tiensä takaisin Kartanolle. Kaksi niistä olivat vielä hyvässä kunnossa, ne olivat nähneet tulipalon jo kaukaa ja suunnanneet oitis Kartanolle kuulemaan, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. My ohjeisti ne kohti lounasta, aukiolle, mihin väki oli paennut. Metsästäjät vaikuttivat ottavan tiedon rauhallisesti vastaan ja jatkoivat rivakkaasti matkaansa siihen suuntaan. Kolmas saapuvista ei ollut yhtä onnekas. Sen toinen takajalka haisi kuvottavalta. Palannut puunoksa oli pudonnut pesäpaikan päälle uroksen nukkuessa sikeästi. Vanhempi koira ei näköjään kuullut enää niin hyvin, sillä My sai melkein huutaa, jotta vanhus ymmärtäisi, mitä siltä kysyttiin. Lopulta mastiffi sai tietoonsa kuitenkin suurinpiirtein mitä oli tapahtunut. Paimen oli ollut syvässä unessa ja havahtunut vasta, kun pesäpaikka oli täyttynyt savusta ja liekit löytäneet tiensä kuivaan pusikkoon, jonka alla oli mukava makoilla. Liekit olivat ehtineet nuolaista toista koipea, ja polttanut ikävästi turkin ja ihon. Palovamman alta pilkisti kärtsähtänyt liha ja haju oli aivan kamala. Jotenkin metsästäjä oli kuitenkin linkuttanut kolmella jalalla tänne asti. Pakokauhu tosiaan saa koiran vetäytymään ihan äärirajoilleen. Tällä hetkellä uros kuitenkin näytti siltä, että tuupertuisi hetkenä minä hyvänsä, samalla kun sen lihakset tärisivät kauttaaltaan. My määräsi yhden Kaartilaisista, joka oli myöskin jäänyt partioimaan Kartanon etupihalle, viemään loukkaantuneen metsästäjän uuteen leriin, jotta Parantajat voisivat tehdä olosta mukavamman.
”Kohta me kaikki näytämme tuolta”, Jaffa mutisi paheksuvasti ja katseli loittonevaa metsästäjää.
”Miksi sinä jäit, jos kaikki on niin kamalaa?” Mystic ei voinut olla enää hiljaa, vaan murahti kiivaasti urokselle.
Jaffa ei ensin vastannut, tuijotti vain synkkänä suoraan eteenpäin metsän siimeksiin.
”En aijo jättää tehtävääni, vaikka tämä ei lempipuuhiini kyllä kuulu. Kuka nyt ei haluaisi hengailla odottamassa kuolemaa?” Jaffa vastasi lopulta tylysti.
My ravisti päätään. Outoa logiikkaa, mutta ehkä My jollain tavalla ymmärsi urosta. Ehkä. Jos oikein, oikein yritti.

Metsästä alkoi kuulumaan lähestyviä juoksuaskelia uudestaan ja My kääntyi oitis siihen suuntaan. Kolme koiraa, kaikilla pennut suussaan. Ensimmäisenä paikalle pysähtyi nuorukainen, joka laski pennun maahan ja kysyi sitten iloisena kysymyksensä. My ei ensin kyennyt vastaamaan, sillä sen katse oli pysähtynyt kuolleeseen pentuun. Miksi he raahasivat tänne kuollutta pienokaista? Samalla My tajusi nostaa katsettaan ja myötätunto virtasi nartun ylitse, kun se huomasi samanrotuisen emon. Voi raukkaa, miten hirveää oli todistaa oman pentunsa kuolema. My pystyi ymmärtämään sen, olihan narttu itse kokenut saman.
”Faiza, olen kamalan pahoillani”, Myn ääni huokui myötätunnosta. Emo tyytyi vain nyökkäämään, siinä ei paljon puhuttaisi pentu suussa, ja Faiza ei näyttänyt halukkaalta laskea elossa olevaa pentuaan maahan sekunniksikaan. Ehkä se pelkäsi menettävänsä myös sen.
Mystic ei halunnut kysyä mitä nartun puolisolle oli tapahtunut ja My muisteli pentueen olleen isompi. Iso pentue oli harvinaisuus, sen takia mastiffi muisti Faizan hyvin.
”Kartano on evakuoitu tulipalon takia. Emme voi ottaa sitä riskiä, että palo siirtyy tänne asti, kun täällä on väkeä. Muut ovat lähteneet kauemmas. Teidänkin pitää siirtyä sinne pikemmiten”, tiibettiläinen vastasi lopulta Shilon kysymykseen vakavalla äänellä.
Ei se halunnut Harjoittelijaa säikäyttää, mutta tilanne ei ollut huvittava. Viimein Mystic käänsi päätään kolmanteen koiraan ja tunnisti heti Ventan. Siitä oli jo aikaa, kun mastiffi oli viimeksi kauniin metsästäjän nähnyt. Oli ilo nähdä, miten hyvässä kunnossa se oli nyt, vaikka karkurit olivat melkein tehneet norjalaisesta entisen.
”Hei Venta. Olette siis olleet lähellä tulipaloa? Osaatteko sanoa, miten pitkälle se on edennyt?” Mystic kysyi metsästäjältä ja hymyili samalla lempeästi elossa olevia pentuja kohtaan.
Jaffa tietenkin siirtyi heti kauemmas, se ei ollut kamalan penturakas, ja elävät pienet sinttiäiset olivat mastiffille liikaa.
”Älkää nyt tuota yhtä raahatko aukiolle asti”, Jaffa kuitenkin mutisi, tarpeeksi kuuluvasti, jotta Faiza varmasti kuulisi.
Emo hätkähtikin ja lujensi otettaan suussaan olevasta pennusta. Pienokainen vingahti protestiksi. Mystic loi Jaffaa kohtaan murhaavan katseen.
”Mene sinä partioimaan hieman kauemmas, katso, löytyykö lähettyviltä loukkaantuneita, jotka eivät ole jaksaneet tänne asti”, My komenteli mielellään Jaffaa, ja ihme kyllä uros teki työtä käskettyä. Näköjään työnteko maistui paremmalta, jos toinen vaihtoehto oli jäädä neljän nartun seuraan.
”Oletteko te muut kunnossa?” My vielä jatkoi kyselemistä, vaikka ei ainakaan itse nähnyt mitään vammoja. Savun pinttynyt haju turkissa kuitenkin saattoi hämätä, eikä yhdellä silmällä nähnyt yhtä tarkasti, joten sen takia My kyseli kaikilta kuulumisia, varmuuden vuoksi. Mielessään mastiffi jo mietti, monta saattaajaa Kartanolta vielä löytyisi, jos sellainen olisi tarpeen.

Nimi: Iitu

26.10.2018 21:44
Lich – Yad

Lich hidasti hieman tahtiaan, jottei Adja kuulisi sen seuraavan. Narttu kulki suoraan, joten siitä Lich päätteli, että se käytti ainoaa tuttua reittiä metsässä, eikä lähtenyt sooloilemaan mihinkään. Kuono oli painautunut lähelle maata ja roteva uros sai melkein sydänkohtauksen, kun se yhtäkkiä kuuli oksien rapinaa ja seuraavaksi äänen. Pää nousi nopeasti ylös maasta ja katse osui saksanpaimeneen. Jaahas, Roerig vain. Ainakaan se ei ollut jäänyt mihinkään loukkuun tai tulen syömäksi. Lich katsoi rikostoveriaan hieman tylysti.
”Tervetuloa”, se aloitti. ”Uusi tyyppi, ei kuulu Yhteisöön. En ole koskaan nähnytkään. Et ole sattumoisin nähnyt ohikulkevaa laumaa tai mitään, mihin hän voisi kuulua?”
Lich siirtyi jälleen jäljitys-tehtävänsä pariin, pitäen korvansa kuitenkin suunnattuna karkuriin. Turkki kihelmöi. Voi että, siitä tulisi niin kivaa, kun metsästäjä saisi kertoa Roerigille, miten Johtaja oli ulvonnut silmät päästään suruaan, miten Alik oli kadonnut jonnekin tulen keskelle ja, no, miten sekaisin koko Yhteisö oli tullut pienestä tulipalosta. Omaa pelkoaan Lich ei tietenkään tarvitsisi antaa ilmi millään tavalla. Nyt kuitenkin uroksella oli muut asiat mielessä, kuin tavanomainen raportointi. Se oli jahtaamassa tuntematonta narttua. Siihen hommaan Roerig oli kuitenkin mitä mainioin seuralainen. Karkurista voisi olla apua jos, tai siis anteeksi, KUN Lich saisi nartun kiinni.

Adja – Vihollinen (npc)

Valkoturkki oli melkein pettynyt, ettei kiinnostava rottweiler halunnut haastaa enempää riitaa. Ehkä se oli säikähtänyt nuorukaisen nopeutta, heh. Ei Adja oikeasti luullut niin, sillä se oli huomannut raivon uroksen olemuksessa. Rottweiler oli juuri sellainen koira, jonka ihon alle oli helppo päästä, kun suuttui turhasta. Helppo nakki. Harmi, ettei Adja ollut saanut lisää tietoa, mutta rotikka ei vaikuttanut siltä, että olisi kiinnostunut juttutuokiosta. Ainakin kishu nyt tiesi sen, että alueella majaili jo lauma. Ehkä se riittäisi Alfalle. Tai sitten ei. Adja huokaisi syvään. Ketä se yritti huijata? Tassut kantoivat kishun takaisin samaa reittiä, mitä pitkin se oli kulkenut, koko matkan lehtipuiden halki, kunnes eteen aukesi pellot. Siellä heinikon keskellä retkotti kasapäin laumalaisia.
”Adja! Adja palasi!” huudot kaikuivat ruohikossa, päitä nousi esiin ja kishu nyökkäsi siihen suuntaan.
”Hei vaan.”
”No? Mikä kesti?” raikuva ääni oli äreä ja sai Adjan laskemaan päätään.
”Anteeksi. Tapasin yhden uroksen, alueella asustaa jokin lauma, mutta...” kishu aloitti.
”Mikä lauma? Monta niitä on?” uroksen ääni oli matala.
”En tiedä, mutta...”
Kishu-parka ei ehtinyt lausettaan saattaa edes loppuun asti, kun canecorso-uros astui esiin ruohikosta, lähestyi narttua ja painoi etutassunsa sen tassua vasten, painaen kovaa maata vasten. Adja laski kuononsa melkein maata vasten.
”Et siis saanut tietää mitään järkevää?”
”Anteeksi, isä.”
Adja käänsi tumman katseensa maahan, se tiesi paremmin, kun alkaa kukkoilemaan vanhemmalle urokselle. Kishu ei tietenkään ollut uroksen biologinen pentu, mutta se oli adoptoitu laumaan pienenä kakarana, jolloin se pelastettiin ihmisten kynsistä. Adja piti itseään onnekkaana, sillä sen adoptioisä oli korkeassa asemassa laumassa, ja Alfa luotti urokseen täysin (? ja sitten vielä käytän nyt nimenä Alfa ku kukaa ei oo tehny johtajaa xd) Vaaleat silmät kiilsivät vihaisista kasvoista ja uros liikutteli typistyneitä, mustia korviaan.
”Hmm. Älä palaa seuraavan kerran ilman kunnollista raporttia.”
Viimein Adja sai tassunsa takaisin ja se venytteli vaivihkaa varpaitaan.
”En tullut yksin.”
Kishu hymyili tyytyväisenä ja käänsi katseensa taaksepäin.

Lich – Yad

Mihin narttu oli oikein kipittämässä? Tässähän oltiin jo Yhteisön rajojen ulkolaidalla. Oliko se piilottanut jonkun säälittävän pienen lauman sinne vai mitä täh? Lich kiri uudestaan tahtia.
”Tule, napataan se kiinni. Saat pitää sen, kunhan olen saanut vähän vastauksia”, Lich virnisti Roerigin suuntaan merkitsevästi.
Rottweileria ei kiinnostanut leikkiä nartulla, mutta se halusi tietää, mitä se oikeasti täällä teki. Ehkä sillä olisi mukavia salaisuuksia, joita Lich voisi käyttää hyödykseen. Pelkkä ajatus tuntui mukavalta. Pian ilmaan leijaili muiden koirien haju ja se sai rottweilerin valppaaksi. Näiden puiden takana avautuisi pellot. Oliko narttu pysähtynyt sinne? Varovaisesti hiippaillen Lich pysähtyi lähelle puunrajaa ja painautui sitten maata vasten. Ihan ensimmäiseksi se näki Adjan astuvan pellonreunan ylitse. Lichin teki mieli vilkaista Roerigin suuntaan, ellei se ollut jäänyt matkasta pois. Siinä olisi varmaan tyttönen karkurin mieleen. Lich ei kuitenkaan halunnut päästää narttua enää silmistään, ettei se taas lähtisi johonkin suuntaan. Toisaalta, nyt Metsästäjä ei luovuttaisi, ennenkun saisi sen kiinni. Uros valmistautui jo loikkaamaan pellolla, ennenkun jähmettyi paikoilleen ja sen silmät räjähtivät auki, kun pelto alkoi liikkumaan ja kuivuneen ruohikon keskeltä nousi esiin koiria. Erirotuisia, - värisiä ja, no, paljon koiria. Adjan eteen asteli musta uros ja sen voimakas ääni kantautui tänne metsäreunaan asti.
”Mitä helvettiä?” Lich sähähti melkein äänettömästi ja painautui maata vasten.
Niitä oli liian monta, ei ollut järkeä syöksyä sinne tivaamaan tietoa. Paikalle asteleva uros ei ainakaan näyttänyt kamalan mukavalta ja Lich oli jo viittoamassa Roerigille (?) että pitäisikö sittenkin häipyä vähin äänin paikalta ja odottaa sopivampaa tilaisuutta.
”En tullut yksin.”
Yksi lause ja Lich säpsähti, raottaen leukojaan. Okei, ei se ollut liikkunut mitenkään äärettömän hiljaa nartun perässä ja Adja oli saattanut kuulla myös, kun Roerig ja Lich juttelivat, mutta ei rottweiler silti ollut ajatellut sen huomaavan takaa-ajajiaan. Yleensä siinä vaiheessa ne yritettiin karistaa pois kintuistaan, eikä johdattaa suoraan lauman luokse. Ellei sitten nartulla ollut ajatuksena se, etteivät urokset enää pääsisi lähtemään pois. Canecorso nosti päätään ja sen kasvot vääntyivät ilkikuriseen virneeseen.
”No mutta. Ethän sinä olekaan hyödytön”, uros sipaisi tyytyväisenä kishua hännällään, ennenkun murisi kohti metsänreunaa. ”Ottakaa kiinni!”
Lich ampaisi samantien pystyyn. Sitä nyt ei ainakaan otettaisi yhtään mihinkään! Uros murisi uhkaavasti, mutta pellolta oli jo lähtenyt joukko koiria liikenteeseen. Niitä oli liikaa. Lich tiukensi murhaavan katseen hymyilevään Adjaan, ennenkun kääntyi ympäri säntäämään takaisin metsän turviin. Onneksi alue oli tuttu, toivonmukaan Lich saisi tuntemattoman lauman pois kintuistaan, ennenkun ne saisivat sen kiinni. Ja niin, Roerig olisi kiva saada mukaan myös. Ei karkureiden vakooja halunnut menettää liittolaistaan.

Nimi: Defia

26.10.2018 21:36
Shilo - Yad

Mustavalkoinen narttu joutui huomaamaan kuinka hankalaa oli juosta pentu suussa savussa. Suunnan se valitsi täysin vaiston mukaan - ja tietysti sen mukaan mistä kuumuus tuntui puskevan. Hengittäminen oli muutenkin vaivalloista, mutta leuoissa roikkuva pentu hankaloitti sitä entisestään. Päästäkseen nopeammin savusta narttu liikkuikin niin vikkelästi kuin pystyi.
Nähdessään pentujen emon Shilon teki mieli suoraan sylkäistä pentu äitinsä hoiviin. Kahden vanhemman nartun selvittäessä tapahtunutta sanoin se kuitenkin piti suuntuketta hyvänä tekosyynä olla hiljaa. Shilo ei missään nimessä ollut tunnettu hienotunteisuudesta. Epäilemättä se olisi vain todennut nartun perheen palaneen hengiltä näiden seisoessa vieressä. Ventan kysymyksen myötä Shilo katsoi sitä kysyvänä takaisin, mutta laski sitten pennun alas. Elottomalta se ainakin näytti. Eipä se ollut hirveästi liikkunut ennen tänne saamaansa kyytiäkään, joten mistä sitä tiesi.
Faizan yrittäessä hoivata pentuaan kuntoon siniset silmät seurasivat ilmeettä sivusta. Saatuaan suunsa vapaaksi nartun kieli oli kyllä heti tipahtanut pitkälle ulos koiran alkaessa läähättää voimakkaasti. Mikään määrä sopertelua ja nuolemista ei tuonut pentua takaisin ja lopulta Shilo irrotti katseensa perheensä menettäneestä nartusta. Ensimmäisenä se suuntasi katseensa taivaalle, jossa savu kiemurteli ja jylläsi yhä uhkaavana. Tähän ei olisi mitään järkeä jäädä. Shilo käänsikin siis huomionsa Ventaan.

"Mihin menet nyt? Minun pitää ehkä palata Kartanolle, koska," Shilo aloitti, mutta Faizan pelokas henkäys keskeytti sen. Faiza katsoi järkyttyneenä mustavalkoista narttua, joka tapitti vain kysyvästi takaisin. "Ette kai aijo jättää meitä tänne?!" narttu kysyi kuulostaen lähes hysteeriseltä. Shilo katsoi narttua ja sitten sen jaloissa makaavia pentuja.
"Aivan, ethän sinä voi kantaa kolmea kerralla," narttu totesi melko huolettomalla äänellä, sen hännän alakessa taas heilua hieman. Sinisine silmineen hymyillen se näytti lähes psykoottiselta. Shilo oli ollut aikessa sanoa 'kahta' mutta tajusi korjata itseään, sillä emo ei varmaankaan tahtoisi jättää kuollutta pentuaan. Nuori narttu oli melko varma, että itse se olisi jättänyt kuolleen pennun sen enempää miettimättä, mutta se oli jo aikaisemmin oppinut etteivät kaikki olleet samanlaisia. Shilo vilkaisi kysyvänä kohti Ventaa, mutta metsästäjä näytti yhä halukkaalta auttaa (?). "Kartanolta löytyy varmasti lisää apua," Shilo totesi.
Läähättäen narttu käänsi katseensa petuihin. Kaksi elävää ja yksi kuollut. Faizan luotto Shiloon oli selvästi mennyt sen oudon käytöksen vuoksi, joten nuoren nartun kannettavaksi jäi kuollut pentu. Se kävi sille paremmin kuin hyvin, sillä kiemurteleva paketti ei kuitenkaan olisi kovinkaan mukava. Pennut tukevasti leuoista roikkuen kolmikko lähti kohti Kartanoa.

Narttujoukon saapuessa Kartanon pihaan oli se aavemaisen autio. Siellä täällä näkyi jälkiä suuren joukon yhteisestä lähdöstä. Korvat höröllään Shilo tuijotti tyhjää pihaa ja melkein irrotti otteensa pennun veltosta niskanahasta. Missä kaikki olivat?
Kävellessään lähemmäs suurta rakennusta Shilo saattoi nähdä, ettei piha ollutkaan täysin autio. Suurikokoiset kaartilaiset olivat yhä suorittamassa tehtäväänsä. Häntä iloisesti heiluen Shilo ravasi niitä kohti. Päästyään puhe-etäisyydelle Shilo pysähtyi ja laski pennun varoen alas. "Missä kaikki on?" dille kysyi iloisesti. :D

Nimi: Meikäläinen

26.10.2018 21:28
~ Rayo ~~ Yad ~

Apulaisjohtaja istuskeli aukion laidalla, lähellä metsää eräällä kannoilla ja katseli kaukana häälyvää savua. Jossain vaiheessa Desafio, Timído, Aro ja Akame tuli. Shiba nyökkäsi heille kohteliaasti. Hän ei tiennyt missä Niyra ja Alik olivat (?) Ja miten heillä meni. Hän olisi kaivannut jotain fiksua ja mielellään jompaakumpaa näistä seurakseen.

Nimi: Meikäläinen

26.10.2018 21:16
~ Desafio, Akame Kousokukiba ~ ~ Yad ~

Desafio oli päättänyt lähteä kiertelemään metsää, niin turvallisesti kuin mahdollista ja auttamaan hädänalaisia. Hän haisteli kitkerää hajua ja vilkuili huolissaan kohti sitä sankkaa savua kauempana. Hän pelkäsi eniten muiden puolista, olihan uros hyvin huolehtivainen. Hän vaihtoi nopean askelluksen sopivaan kevyeen raviin, pitäen korvansa valppaina mahdollisten avunhuutojen varulta, ja vaikka hän ei täällä haistanutkaan mitään, savu oli liian sankkaa, hän yritti, josko vainuaisi mahdollisia hajuja.
Hän oli jo huolestuttavasti matkalla kohti tulta. Se ei ollut lähellä, mutta oli se vaarallista jo siellä. Hän päätti lähteä toiseen suuntaan. Hän päätti aivan yllättäen lähteä kaupungin suuntaan.
Oli kuuma. Kesä oli ihanaa aikaa, oli lämmintä, riista oli liikkeellä, oli linnunlaulua ja sateenkaaria... mutta no, liian kuumassa metsäpalot syttyivät herkästi.
Hän oli huolissaan Timídosta. Hän oli sanonut nartulle ettei häntä saisi seurata, hän kyllä selviäisi, ja Akame oli - - -
"Desafio?"
Hän katsahti säikähtäneenä eteenpäin. Musta teräväkatseinen hahmo ja oranssiturkkinen, haaleaturkkinen lempeä koira tassutteli esiin.
"Varakomentaja?" Akame tervehti vähän epäröiden, kysyvänä.
"Desafio!" Timi haukahti innokkaammin. "Olet kunnossa", tämä sanoi iloisena. Desafio tuijotti kaksikko hiljaa saamatta sanaa suustaan.
"Tiedän mitä aiot sanoa", Timi sanoi pirteästi ja tassutti lähemmäs. "Tähän on hyvä selitys. Akame halusi lähteä perääsi, joten minä lähdin hänen peräänsä..."
Desafio tuijotti heitä vuoronperään miltei suuttuneena.
"Eikö teihin mikään käsky tehoa??"
Timído naurahti. Miten hän oli niin pirteä??... "Eip. Minuun ainakaan. Ainiin, Arokin tuli mukaan", hän huomautti ja vakavoitui. Narttu vilkaisi pikaisesti Akamea. "Näitkö häntä muuten?"
Akame rypisti otsaansa välinpitämättömänä. "En. Taisi jäädä sinne sen ison kannon luo."
Timi sai vuoronsa näyttää epäileväiseltä. "Miksi sinä...?"
Akame tuhahti. "Iteppähän jäi."
Joo, kyllä Akamekin välitti sekarotuisesta, ei hän halunnut kaartilaisen kuolevan, mutta no, minkäs teet.
"Meidän täytyy etsiä häntä..."
"Ei, täällä minä olen", ääni kuului kauempaa. "Lepään vain vähän..."
Desafio ohitti Akamen ja hölkkäsi sammaleisen kumpareen päälle. Aro oli parinkymmenen metrin päässä, makasi mokoma vain sammaltupussa.
"Aro, oletko kunnossa?" Desafio kysyi. Timi tassutti sekarotuisen luo huolehtivaisena.
"Jalkasi on vielä toipumisvaiheessa!" tuo sanoi lempeästi ja tökkäsi kuukausia aiemmin murtunutta kohtaa. Aro murahti. "Et olisi saanut tulla edes mukaan", narttu jatkoi. Akame tuhahti.
"Se oli hänen oma päätöksensä. Kärsiköön siitä nyt, hänelle sanottiin."
"Hei! Olisiko reilua että minut jätettäisiin sinne palamaan?" Aro kysyi hyvin loukkaantuneena. Akame paljasti hampaansa tylsistyneenä ja murahti:
"En sanonut niin." Hän asteli sekarotuisen luo ja auttoi tämän ylös. "Pystytkö kävellä?"
Aro tuhahti. "Juu..."
"Meidän on paras lähteä jotain turvallista paikkaa kohti", Akame huomautti. Kaikki olivat samaa mieltä.

Vähän yli puolen tunnin kuluttua he löysivät ison läjän Yhteisön eläimiä ja liittyivät näiden joukkoon.

Nimi: Glowe

26.10.2018 20:52
Mito, Juri ja Ezra - Auony ja Yad

Mito virnisti ja kohotti mielissään mustaa häntäänsä, kun Strix tuntui suostuvan ideaan. Juri oli hiljaa, mutta ei toisaalta väittänyt vastaankaan. Hehe, tietenkään tuo nokkava koiranpentu ei kissaa kehuisi, ehkä Miton idea oli niin nerokas, ettei Jurikaan viitsinyt ilkeillä. Mito kääntyi ympäri kohti Ezraa.
"Mennään ulos", Mito naukaisi ja whippet kääntyi ympäri ja oli joukon etunenässä ulkona.
"Hei se viemäri on tässä! Mihin sä juokset?!" Juri huudahti Strixin perään. Ei narttu pysähtynyt ja Juri luimisteli ärtyneenä korviaan.
"Sillä oli se hiiri mukana, vie sen varmaan muille", Mito vastasi itsekseen. Ezra nyökkäi vieressä, koska sekin oli ihmetellyt minne klee kai oli lähtenyt kirimään. Ezra vilkaisi varovaisesti Juria, dalmantialainen ei ollut niin kiva kuin Strix oli.

Kohta Strix palasikin, eikä poikien tarvinnut enää seisoskella vaivaannuttavassa hiljaisuudessa. Tai vaivaannuttava se oli varmaan vain Jurin ja Ezran mielestä, Mito oli jossain omissa mietteissään, hymyillessään itsekseen jollekin. Juri ei halunnut edes tietää mille.
"Hyvin huomattu Strix!" Mito kehui, kun narttu veti jostain esiin köyden. Kissa asteli lähemmäs ja nuuhkaisi pitkät viikset väristen köyttä.
"Jos se, tai siis minä olen liian raskas nostettavaksi, niin pääsen kyllä kiipeämään tätä pitkin ylös, jos joku vain on vastapainona", Mito naukui. Suojastaan huolimatta köysi näyti siltä, että siihen uppoaisi kynnet ihan hyvin. No kyllä he saisivat porukalla nostettua Miton. Mitä kolli painoi? 10 kg?
"Kokeillaan", Mito hymyili ja iski kyntensä kiinni köyteen, vetäen sen paremmin viemärinkannen päälle. Ai, ei köysi ollutkaan niin raskas kuin kissa oletti, vaikka köysi oli ainakin Miton oman etujalan paksuinen. Kollin tassut sujahtivat vaivattomasti viemärinkannen väleihin. Ensin kolli käytännössä istahti köydenhännän päälle, ettei koko köysi sujahtaisi välistä viemäriin. Köysi oli kuitenkin sen verran paksu, että Mito sai tosissaan tunkea sitä tassuillaan raosta läpi. Vump, sinne köysi sujahti kaksinkerroin, köyden pikalukko ei näyttänyt mahtuvan raosta läpi. Se ei haitannut ollenkaan, olisi vain varmistamassa ettei köysi humahtaisi kokonaan viemäriin. Sitten kolli vain onki viemäriin sujahtaneen köyden pätkän toisestä rakosesta läpi takaisin maanpinnalle ja tadaa! Köysi oli siinä! Mito veti vielä lukot silmukasta läpi.
"Kai tämä kelpaa?" Mito tiedusteli.
"Joo käy se, tulkaa, vedetään. Kissa, sä voit työntää sitä kanssa kun se nousee", Juri murahteli, nappasi köydestä kiinni ja peruutti jo asemiin, jotta köysi kiristyisi. Ezrakin loikki Jurin taakse, ja otti kiinni omasta kohdastaan köyttä. Varmaan aikuisista olisi tähän apua, mutta ainakaan Juri ei kysyisi aikuisilta apua, ennen kuin kokeilisi ensin itse.

Jahka Strixkin olisi vetämässä(?) kansi alkoi nousta pikkuhiljaa. Se oli metallia, ja siten varmasti raskas.
"Hyvä! Se liikkuu!" Mito selosti takatassujen varassa istuen. Kolli odotteli vähän aikaa, että kansi nousisi enemmän, eihän se halunnut menettää varpaitaan, jos jonkun ote lipeäisi köydestä ja kansi humahtaisi takaisin. Kun väliä oli tarpeeksi, Mito antoi apunsa työntämällä kannen nurin. Se kalisi kovaan ääneen ja jäi hassusti pyörimään.
"Antakaa köyden pää tänne. Laskekaa sitten varovasti. Mulla ei ole hajuakaan kuinka syvä tuo on. Ei huvittaisi tippua", Mito puhui kepeästi, vaikka viemärikuiluun putoaminen saattoi tarkoittaa kuolemaa, jos kissa siitä tippuisi. Ezra kiikutti köyden pään kissan luokse. Ennen siihen kietoutumista Mito kuitenkin vilkuili koiria.
"Jos siellä on vettä, miten minä saan sen ylös? Voisko muut lähettää etsimään jotain kippoa? Tänne sais jäädä vaikka te kaikki varmistamaan, että mä pääsen sitte myös poiskin", kissa naukui. Sitten Mito nappasi hampaillaan kiinni köydestä, ja peruutti jo valmiiksi viemäriaukon reunalle, hapuillen kynsilläänkin otetta köydestä.
"Älä kierrä sitä kaulan ympärille", Ezra heilautti Jurin takaa häntäänsä. Hehhe, kiitos hyvästä neuvosta Ezra, ei Mitolla olisi hätää, kunhan se ei päästäisi irti köydestä.

Nimi: Glowe

26.10.2018 20:06
Roerig - Luopio

Karkuri katseli savupilveä jonkin aikaa, mutta melko pian siitäkin meni into. Olisi paljon kivempaa nähdä yhteisöläisten kauhu ja tuska. Sen ajatuksen johdattelemana saksanpaimen lähti varovaisesti, mutta reippaasti etelään, kohti Kartanoa. Se pysytteli valppaana, mutta jo mielessään ilkkui Yhteisön ahdingolle. Voi kuinka moni metsästäjä heittäisikään henkensä metsäpalossa!

Jonkin matkaa kuivaa lehtimetsää taitettuaan Roerig pysähtyi, kun kuuli juoksuaskelia itsestään katsottuna viistosti edestä. Hitto, joku yhteisöläinen? Ei, vaan Lich.
"Minne noin kiire?" Roe virnuili, astellessaan pusikkoisessa, lähes lehdettömässä maastossa juoksevaa rotikkaa kohti. Vasta nyt Roe ylitti nartun hajujäljen (Adja). Jaa, Roe oli tainnut saada vastauksensa.
"Saako liittyä jahtiin?" Roe jatkoi suupieltään nuolaisten, ja vilkaisi siinä ravatessaan suuntaan minne hajujälki meni.

Nimi: Iitu

26.10.2018 20:01
Strix - Yad

Strix oli iloinen, kun näki neljä kuollutta saalista. Sentään jotain oltiin saatu aikaiseksi.
"Hyvä te", Strix loihti esiin valloittavan hymynsä, kun Juri 'herrasmiesmäisesti antoi kunniaa' niille, jotka olivat hiirulaiset napanneet.
Alaskalainen nappasi kevyesti tännepäin suistuvan hiiren tassullaan ja tuijotti sitä hetken aikaa otsa rypyssä. Niin pieni ja hento, ei varmaan paljon syömistä ollut pikkuinen saanut. Hiiri mikä hiiri silti. Strix oli jo popsimassa saalista parempiin suihin, kun huono omatunto iskeytyi päin nuorukaisen kasvoja. Niin, entäpä muut? Hiiristä ei mitenkään riittänyt kaikille. Strix siirtyi ajatuksissaan vanhaan Kouluttajaansa. Rico oli koira, jota Strix arvosti suuresti, vaikka ei aina tahtonut totella käskyjä tai kuunnella sen jakamia neuvoja. Yleensä narttu keksi Jurin kanssa jotain hauskempaa tekemistä. Fakta oli kuitenkin se, että kiharaturkki oli opettanut Strixille melkein kaiken, mitä se tiesi Kaartilaisena olemisesta. Eikä vanhus ollut enää mikään nuori. Se tarvitsi kaiken ravinnon Strixiä enemmän. Niinpä klee kai vain siirsi hiiren sivummalle säilöön, ja pian muut olivat syöneet, jolloin Strix kipitti reippaasti pilkullisen uroksen perään tutkimaan seuraavaa huonetta. Strix ei päässyt edes huoneeseen asti, kun Juri oli parkeerannut ahterinsa ovensuuhun kurkistaessaan sisään. Siksi Strix näki Miton tassuttelevan omasta huoneestaan takaisin kaksikon luokse ja säästyi sydänkohtaukselta, kun Mito puhui. Strix liikutteli korviaan ja nyökkäsi sitten iloisena.
"Kuulostaa suunnitelmalta. Ja tiedän, mistä viemäri löytyy! Sellainen oli tässä melkein heti ulkopuolella."
Ja eikun menoksi. Strix kääntyi jo takaisin kohti ensimmäistä huonetta, iloinen siitä, että kohta saataisiin vettä. Nuorukainen nappasi jättämänsä hiiren mukaan ja tepasteli avonaisesta seinästä ulos. Katse löysi heti musertuneen auton toisella puolella olevan pyöreän viemäriaukon, jossa kylläkin oli kansi paikallaan. Se pitäisi jotenkin siirtää pois edestä. Ensin Strixillä oli kuitenkin toinen tehtävä, joten se jolkotti reippaasti kohti istuvaa noutajaa, jonka ympärille Nona, Aro ja metsästäjäneiti(?) oli saapunut.
"Tässä Rico."
Strix laski hiiren noutajan tassujen eteen ja kallisti päätään katsellessaan surullisen näköistä noutajaa. Se näytti itkeneen ja Strix laski myötätuntoisesti päätään. Ei ihme, että Rico vaikutti olevan allapäin, olihan se menettänyt tänään punaisen pentunsa.
"Ehkä he löytyvät vielä, emme nähneet tarkasti..." Strix yritti kuulostaa lohduttavalta, mutta Aron varoittava katse sai Harjoittelijan hiljentymään. Aro ei varmaan halunnut nuorukaisen elättävän turhia toiveita.
Strix kääntyi takaisin kohti musertunutta autoa.
" Missä muut? " Aron ääni kantautui pystyihin korviin.
"Etsimässä vielä, saatamme löytää vettä", Strix huikkasi ja kiri tahtiaan.
Se ei tahtonut kertoa aikuisille suunnitelmaa, sillä olihan se nyt hieman hullunkurista 'heivata' katti jonnekin viemäriin seikkailemaan. Astuessaan kulahtaneen auton ohitse kohti viemärikantta Strixin tarkka katse osui mielenkiintoiseen esineeseen, joka pilkotti auton romuisesta perästä. Takaluukku oli irronnut ilmeisesti törmäyksestä, ja sieltä luikerteli esiin pitkä köysi. Mustan hinausköyden päällyste oli joistain kohti hieman rikki, mutta Strixin vetäessä sitä ulos auton takakontista, se pysyi kuitenkin kasassa. Paksu vaijeri suojapäällysteen alla oli edelleen hyvässä kunnossa. Köyden molemmissa päissä oli paksut lukot. Strix asteli takaperin auton ohitse, köysi tiukassa otteessa.
"Hei katsokaa! Voidaan täällä repiä kansi irti ja vetää sinutkin Mito ylös! Eikö olekin nerokasta?" Strix heilautti ylpeänä häntäänsä ja laski köyden etutassujensa eteen, odottaen nyt vähintään raikuvia aploodeja. "Saatko sinä Mito tämän jotenkin noiden rakojen väliin? Sinulla on pienimmät tassut", Strix jatkoi, hymyillen valoisasti Klaanilaiselle (?).

Nimi: Glowe

26.10.2018 18:46
Alik - Yad

Komentaja seurasi pentua vähän jäljessä, maksimissaan kuitenkin uros pysyi kymmenen metrin säteellä pennusta, ettei Furi vain häviäisi heinikkoon, tai kuihtuneiden, tiheäkasvuisten pikkupensaiden taakse. Kullankeltainen husky piti kuononsa alhaalla, ja nuuhki kuivaa, pölyävää puistomaata. Nenään jokaisella henkäyksellä päätyvä hienoinen hiekka kutitti, ja mainasi pistää aivastamaan, mutta nuuhkinen tuotti tulosta. Alik haistoi laimean jäniksen jäljen. Ehkä päivän vanha. Ei siis mikään tuore, mutta se voisi olla seuraamisen arvoinen, ja kertoi ainakin sen, että täällä eli jotain riistaa. Alik katseli ympärilleen, ja tajusi vasta nyt, kuinka joitain kuivuuden riuduttamia pajuja oli jyrsitty. Jänikset söivät kuorta yleensä vain talvella, mutta ilmeisesti auringon polttama ruoho oli niin vähäravinteista, että jopa pajun kuori korvasi sen. Alik luimisti korviaan katsoessaan pajua. Ei tuon puuvartisiin kuuluva kasvi maistunut hyvältä. Alik muisteli saaneensa kuumetautiinsa pajua. Ihan sama, kaikki mitä kissat olivat urokselle silloin syöttäneet, olivat maistuneet kuvottavilta.
Hei mihin se pentu jo meni? Alik havahtui puiden katselemiselta, ja kurtisti kuonoaan kun Furi oli hävinnyt näkyvistä. Saakeli että pennut olivat sitten rasittavia. Noh, ehkei Furille voisi suuttua, Komentaja muisti itsekin olleensa yliutelias pennuntolvana. Alik kiihdytti askeliaan ihan juoksuun asti, mutta onneksi Furin kippurahäntä tuli pian näkyviin. Hetki, pentu oli löytänyt ojan! Into sai Alikin tassuihin liikettä ja raviin normaaliakin enemmän ilmavuutta. No... Kaipa tuota saattoi sanoa ojaksi. Vuosien aikana sadevesi, tuuli ja lumi oli varmaan liikutellut irrallista maata, eikä oja ollut kovin syvä. Mutta myös Alik oli huomannut lupaavan näköisen putkilon. Juuri tuollaista Alik oli puheissaan tarkoittanut!

Alik saapui pennun luokse ja kurkkasi itsekin metalliseen, ruosteiseen putkeen. Ilma putken sisällä tuoksui hurjan kostealta kuivan hiekan nuuskimisen jälkeen, Alik nautiskeli jo pelkästä ilmasta.
"Menen", Alik vastasi tyytyväisenä siihen että pentu käytti päätään, eikä änkeytynyt heti alkuun putkiloon.
"Ainakin tuoksuu lupaavalta", Alik jatkoi häntäänsä heilauttaen, uros kyyristyi ja tunkeutui putkeen, joka tuntui paaljon tilavammalta edellisen onkalon jäljiltä. Tämä reissu tarkoitti näköjään paljon ryömimistä ja ahtaanpaikankammon voittamista. Alk pystyi kävelemään melko vaivattomasti metalliputkessa, joskin selkä kaapi kokoajan ruosteista pintaa vasten. Putken toisesta päästä ei näkynyt valoa, mutta Alik ei ollut täydellisessä pimeydessä, vaikka varjo olikin tumma putkilon sisällä. Komentaja kulki ehkä muutaman koiran mitan eteenpäin, kuono putken pohjaa viistäen, ja nuuskiminen huvittavasti ahtaassa tilassa kaikuen. Vuosien aikana vesi oli kuljettanut putken sisälle maata, hiekkaa ja lehtiä. Kosteaa. Alik haistoi kosteutta, tunsi sen lehdissä tassujensa alla. Täällä oli vettä. Mutta oliko sitä juomiseen asti? Alik nuuhki vielä jonkin aikaa, yrittäen löytää oikein kostealta tuoksuvan paikan. Hmm.. Tässä oli ehkä eniten... Alik kuopi varovasti lehtikariketta ja ihanan märkää hiekkaa. Koira teki pienen kuopan, ja odotti maata nuuhkien. Pienen kuopan pohjalle alkoi muodostua ruskeaa, voimakkaasti haisevaa vettä.
"Furi! Täällä on vettä!" Alik huusi innoissaan, katsoessaan, kun kuinka vesi muotoutui kuoppaan ilman kiirettä. Kohta Komentajan edessä oli noin 10cm x 10cm vesilätäkkö. Alik nuolaisi kokeilevasti vettä. Vedessä maistui vahvasti maa ja mätänevät lehdet, ei läheskään yhtä raikasta kuin vaikka kuralätäkössä tai virtaavassa vedessä. Mutta se oli vettä. Alik kaaputti maahan toisenkin kolon lähelle ensimmäistä, toivoen, että siihenkin tulisi vettä. Alik lipoi vettä ensimmäisestä kuopasta vain muutaman kerran, saaden oikeastaan vain suunsa kostumaan ja lähti peruuttamaan pois putkilosta. Parasta antaa pennun juoda ensin kunnolla.
"Mene juomaan, kaivoin pienen kuopan noin puolen toista metrin päähän. Vesi on siinä. Jätä vähän minullekin", Alik rohkaisi pentua. Ei siellä ollut mostereita.

Nimi: Iitu

26.10.2018 18:13
Lich – Yad

Ah, vapaus! Lich siirtyi hiljaa kauemmas joukosta, ja siirtyi sitten letkeään raviin, kunnes savun haju oli kadonnut kirsusta kokonaan ja jäljellä oli vain metsän puhdas tuoksu. Jos joku huuteli rottiksen perään, ei uros ainakaan halunnut sitä kuulla. Ainakaan takaa ei kuulunut lähestyviä tassunjälkiä, joten vahtikoira tyytyi liikkumaan rauhalliseen tahtiin puiden välissä. Hohhoh. Rankkaa tällainen suunnan näyttäminen. Lich käänsi katseensa kohti pohjoista, mutta huokaili sitten tyytymättömänä. Sinne ei olisi nyt asiaa, sillä uros ei tiennyt, miten nopeasti tuli yltäisi sinnekin suuntaan – jos ylettyisi. Rottweileruros lähti siis mielummin kiertämään takaisin Kartanon suuntaan, kuitenkin pysytellen tarpeeksi kaukana talosta, ettei kukaan ah-niin-rohkea-ja-kiva-Yhteisöläinen kuulisi tai haistaisi sen menoa ja pakottaisi vaikka takaisin töihin. Tai vielä pahempaa – palaamaan sen sangen rasittavan Päällikön seuraan. Jos ne katoaisivat myös liekkeihin, entä sitten? Ei se Lichin maailmaa kaataisi. Ei todellakaan. Silti varuillaan uros paineli menemään tarpeeksi kaukana kaikesta hässäkästä, varoen tiiviisti myös uutta linjaa. Jos siellä vielä joku tumpelo olisi vaikka tähystyspuuhissa.

Ääni oli niin hento, ettei Lich meinannut ensin sitä edes kuulla. Jokin sai kuitenkin vahtikoiran pysähtymään ja nostamaan terävästi päätään. Silmäkulmassa erottui liike ja rottweiler kääntyi varoittavasti muristen siihen suuntaan. Nyt kun uros tiesi, ettei ollut yksin, se höristi luppakorviaan ja pystyi kuulemaan kevyen hengityksen. Lich ei epäröinyt vaan asteli tukevasti lähemmäs, korkein askelin. Lich odotti näkevänsä Yhteisöläisen, joka tiivaisi urokselta lisätietoa siitä, mitä tapahtui missäkin. Ihan kun uros olisi joku helvetin sanansaattaja. Pyh ja pah. Eteen astuva koira ei kuitenkaan ollut Yhteisön jäsen, siitä metsästäjä oli varma. Ensinnäkin, haju ei ollut lainkaan tuttu ja toisekseen, Lich muistaisi, jos olisi nartun aikaisemmin nähnyt. Sen valkoinen turkki oli pörhistyneenä pystyssä ja pystykorvat suunnattuna rottweileria kohti. Mustat korvankärjet liikkuivat valppaasti ja nartun häntä oli kietoutunut tiukkaaksi kääröksi vasemmalle kyljelle. Katse oli vakaa ja varma, hehkuen uhmakkaasti. Se ei kuitenkaan ollut se, mikä sai Lichin pysähtymään katselemaan tarkemmin. Nartun valkoisessa karvapeitteessä oli sekoitettuna mustaa karvaa, jotain, mitä Lich ei ollut nähnyt tuon rotuisella aikaisemmin. Sen kehoa ympyröi erikokoisia arpia, jotkut selvemmin, jotkut vain hennosti tuuhean turkin alla. Eikä Lich pystynyt kääntämään katsettaan pois. Kuka tuo oli?
”Eikö emosi ole opettanut, että tuijottaminen on epäkohteliasta?”
Äänensävy oli huvittunut ja rento, eikä sopinut yhtään yhteen kishun valppaaseen olemukseen. Lich luimisti korviaan ja raotti leukojaan.
”Etkö tyttöä ole ennen nähnyt?”
Vastaukseksi Lich päästi ilmoille murahduksen. Se ei kestänyt näsäviisasta tuntematonta koiraa. Eikä varsinkaan mitään narttua.
”Sinussa ole mitään nähtävää”, Lich mutisi ja pakotti katseensa pois toisen nuoren koiran kehosta.
Narttu naurahti kevyesti ja suoristi ylpeänä häntäänsä.
”Kuka sinä olet ja mitä sinä täällä teet?”
Utelias vielä! Rottweiler korotti varmasti ryhtiään ja hymyili itsekseen, kun narttu joutui nostamaan kuonoaan, jotta voisi tiirailla uroksen kasvoja. Lich mulkaisi paheksuvasti kishua.
”Ei kuulu sinulle.”
Taas mokoma kehtasi nauraa, ja jätti vielä kasvoilleen leveän virneen.
”Voi apua, olenpa töykeä. Minä olen Adja. Miksi sinä täällä yksin liikut, asutko täällä?” kishu heilautti häntäänsä.
”Mistä arvelet, että olen yksin?” Lich murahti topakasti takaisin.
Adja-niminen narttu käänteli päätään.
”Anteeksi, en näe mielikuvitusystäviäsi. Esittelisitkö sitten heidät?”
”Olet laumani alueella!” Lich ärähti kuuluvasti ja otti uhmakkaan askeleen lähemmäs. ”Tiedätkö sinä, mitä me teemme tuollaiselle uteliaalle rääpäleelle?”
Rääpäle ei ehkä ollut kamalan osuva sana, sillä narttu ei sellaiselta näyttänyt. Turkin alta pystyi erottamaan jähmettyneeksi jäätyneet lihakset, kun Adja seurasi katseellaan uroksen liikkeitä. Narttu näytti olevan itseasiassa aika hyväkuntoinen. Sen silmät pysyivät itsevarmoina ja narttu haukotteli tylsistyneenä.
”Hui kauhistus. En tiedä. Valaise vähän, niin tiedän mihin suuntaan ei kannata juosta”, Adja hihkaisi, nostaen toisen tassunsa kuonoaan kohti, kun piiloutuakseen sen taakse.
Lich mutisi epämääräisesti, ja kishun korvat liikkuivat sen päälaella, samalla laskien tassun takaisin tukevasti maahan.
”Jonkun pitäisi opettaa sinua puhumaan selvästi. Tule mukaani, minä voin näyttää. Avaat katsos suusi näin ja...”
Rottweiler vilautti hampaitaan ja vastausta antamatta se loikkasi narttua kohti. Lich paiskaisisi mokoman päin lähimpää puuta, ennenkun raahaisisi sen koilliseen ja nakittaisi keskelle tulimerta. Pitkä pinna ei todellakaan kuulunut sen luonteeseen.

Lich louskutti leukansa tiiviisti yhteen, olettaen, että sen hampaiden välistä löytyisi iso kasa turkkia, jota ravistella. Metsästäjä tekisi nartulle uudet arvet. Hämmennys kuitenkin valtasi nanosekunniksi uroksen, kun se tajusi purevansa pelkkää ilmaa. Lich käänsi päätään ja tunsi samassa terävät hampaat ristiselän kohdalla. Uros kiepautti itsensä ympäri ja sen katse kohdistui valkoiseen narttuun, kun tuo päästi irti ja loikki kevyesti kauemmas. Hymy ylettyi melkein silmiin asti, kun Adja tuhahti huvittuneena.
”Noinko sitä vierasta kohdellaan täällä päin?”
Raivo kiehui veressä, mutta Lich pysyi paikoillaan. Uros oli hieman hämmästynyt siitä, miten nopeasti nuori koira oli tajunnut väistävän, ennenkun rottweiler tekisi siitä muhennosta.
”Mitä sinä täällä teet?” Lich kysyi varuillaan.
”Olen kuullut, että tämä on kiva paikka. Ei ihmisiä ja paljon metsää. Pitääkö paikkansa?” Adja nuuhkaisi äänekkäästi ilmaa.
Lich tyytyi nopeaan nyökkäykseen.
”Me emme kaipaa vieraita”, Lich jatkoi sitten.
Adja vain heilautti päätään.
”Ehkä teidän on sitten aika muuttaa.”
Uros nosti toista kulmaansa ja virnisti sitten ilkeästi.
”Ja sinäkö aijot meidät pakottaa siihen?”
Adja naurahti uudelleen ja asteli sitten lähemmäs rottweileria. Liian lähelle, että se olisi tuntunut Lichistä mukavalta. Uros murisi hiljaa. Askelkin vielä, ja nyt metsästäjä ei antaisi nartulle mahdollisuutta loikata karkuun.
”Oli mukava tavata”, narttu kuiskasi veikeänä, ja kääntyi sitten ympäri.
Lich tuijotti Adjan perään, kun valkoinen häntä katosi puskien taakse. Pienen epäröinnin jälkeen, Lich säntäsi uuden tulokkaan perään. Se halusi tietää, mihin narttu oli menossa.

©2019 Vᴀʟʟᴀᴛᴛᴜ ᴿᵖᵍ - suntuubi.com