Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Peli

Chatti

 

Pelimerkit

Kirjoita roolin alkuun hahmosi nimi ja lauma.
Vieraskirjan nimi-kohtaaan laita oma nettinimesi.
"Puhe"
*Ajatukset joko näin* tai sulauta muutoin tekstiin.
Tekeminen ilman merkkejä.
Rooliminen on vapaasti valittavissa minä-,
ja hän-kertojista sekä preesens-, ja imperfektimuodoista.
Käytä kappalejakoja, jotta teksti olisi selkeämpää.

Mainostetaan Vallattua, jotta pelaajia saadaan lisää.
Kopioitavan mainostekstin löydät tämän linkin takaa.

>> Peliuutiset <<

>> Kysely <<

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Glowe

23.05.2019 18:57
Mitra – Auony

Voi pyhä Yhteisö sentään! Aikoiko Aslan todella antaa luvan sille, että joka himputin koira sai tulla sisälle nukkumaan? Nyt oli kesä, eikä mikään sydäntalvi! Rakit pärjäisivät pihalla. Ei sillä, Mitra olisi valmis itsekin nukkumaan yönsä ulkona jossain kuusenlatvassa, jos se tarkoitti loukkaantuneille lisäpetiä. Ainoa ongelma vain oli se, ettei Mitra luultavasti nukkuisi seuraavana yönä ollenkaan, koska naaras paiskisi töitä parantajana pelastamassa elukoita, joista ei henkilökohtaisesti välittänyt viiksikarvan vertaa. Toivottavasti Klaanilaiset ja Kaartilaiset olisivat yhtä uhrautuvaisella mielellä Yhteisönsä vuoksi ja antaisivat muille tilaa poistamalla itse itsensä Kartanosta. Mitran ajatukset saattoivat vähän pilkahtaa sen vihreistä silmistä, jotka siristyivät vielä pikkuisen enemmän. Naaras kuitenkin piti kuononsa kiinni, vaikka teki mieli sähähtää, erityisesti Aslanin katseen huomatessaan. Jep, viesti oli mennyt perille, vaikka sotkuturkkinen Mitra ei siitä pitänytkään.

Aslan jatkoi puheitaan, antaen viidennen kerroksen tyhjät huoneet sairaille. Hyvä, vaikka viides kerros olikin pyhitetty Arvovaltaisille. Nyt tarvittiin realismia, eikä mitään typeriä pyhyyshöpinöitä. Mitra pyöräyttikin vain ajatuksissaan silmiään. Idea olisi loistava siihen asti, että katto rösähtäisi jonkun niskaan. No, ainakin päästäisiin vähän eroon ylikansoituksesta. Mitra ei todellakaan pyöritellyt silmiään Päällikön edessä, vaan piti katseensa kiinni kollissa, ja kuunteli kohteliaasti maine coonin sanoja, joista seuraavissa oli vähän enemmän järkeä.

Kaartin ja Klaanin huoneita? Hmm.. Mitra osasi jo sielunsa silmin kuvitella, etteivät kaikki antaisi petiään niin mielellään kuolaavalle kuolevalle, taikka kankaitaan tuhrittavaksi vereen tai vielä pahempiin eritteisiin. Toivottavasti elämistä nimenomaan löytyisi sitä uhrautuvaisuutta, mikä parantajissa ja kaartilaisissa niin kovasti arvostettiin. Parasta tunkea muiden peteihin niitä, joilla oli parempi selviytymismahdollisuus, etteivät ne jotkut joutuisi ihan tyhjän takia siirtymään. Skeptisyydestään huolimatta Mitra piti Aslanin ideoita hyvinä, kun naaras yritti kuvitella parasta mahdollista skenaariota. Eli edes jokin viidennen kerroksen huoneista olisi kelpoinen kantamaan varmaan parinkymmenen kissan ja koiran painon, ja että eläimet todella antaisivat kunnolla petipaikkojaan Parantajien käytettäväksi. Ja kyllä, rappusten lähellä olevat huoneet kuulostivat parhaimmilta, koska Parantajat joutuisivat ramppaamaan huoneissa kokoajan. Ja se kävisi vaivattomammin jos huoneet olivat lähellä rappuja. Säästyisi hermoja niin Parantajilta, kuin Klaanilaisilta ja kaartilaisilta
Toki Mitra myös huomasi, kuinka koko keskustelu meni vähän ei-oppikirjojen mukaan. Mutta jos Mitralta kysyttiin, sitä ei hurjasti kiinnostanut Yadin Johtajarouvan mielipide. Sitä paitsi, Niyra olisi varmaan samaa mieltä Aslanin kanssa, kuten aina. Olikohan se ikinä sanonut mitään poikkeavaa Aslania vastaan? Hmh, no jos jostain syystä tällainen ratkaisu ei collierouvalle käynyt, olisi se sotku Aslanin selvitettävänä. Sillä saatuaan ihan valtuudet liikutella potilaita, Mitra ei aikailisi sekuntiakaan. Aslan vakuutteli vielä että tilaongelmaan keksittäisiin ratkaisu, ja sai Mitralta vähän skeptisen katseen. Kollilla ei selvästikään ollut mitään ajatusta miten. Mutta eihän se ollut jonkun Parantajan mietittävänä, sitä varten heillä oli mahtavat Arvovaltaiset jotka päättivät asioista. Joista tietenkin Aslanilla oli eniten aivoja. Pitäisi vain luottaa Aslaniin, kuten Mitra tekikin. Kolli kyllä keksisi keinot. Kuten oli nytkin keksinyt. Kyllä he yön tai pari pärjäisivät tällä järjestelyllä, vaikka nättiä siitä ei välttämättä tulisi.

Aslan ei ollut vielä saanut sanojaan loppuun, kun lähi-ilmaa halkoi iloinen mourunta, kera epäkissamaisten juoksuaskelten. Mitran turkki pörhistyi, ja sisimmän ilo siitä, että Creeta oli kunnossa haihtui nopeasti. Miten tuo oppilas aina onnistuikaan? Rynnätä nyt tähän keskusteluun tuolla lailla? Joo, kyllä Mitra osaisi pitää oppilaansa kurissa ja plaaplaa.. Voi hemmetti Creeta.
Aslan katsoi oppilasta tyytymättömänä, mutta sentään tyynenä, kun taas Mitra käänsi suorastaan raivoisan katseensa oppilaaseen, joka oli onneksi jo tajunnut tökeryytensä. Ja kaiken lisäksi Creeta änkytti vielä päälle! Anteeksipyyntö oli Mitrankin mielestä asiallinen, mutta oppilaan jatkaessa puheitaan, Mitran piinaava katse kirkui; ’Ole vain hiljaa, ole hiljaa!’ Aslanin edessä ei änkytetty! Mitraa raivostutti niin, että somalin teki melkein mieli mojauttaa Creetaa. Mutta eihän sellaistakaan voinut tehdä Päällikön edessä. Suorastaan sieraimet väristen Mitra porasi katseellaan Creetaa, kun Aslan ratkaisi tilanteen huomattavasti sopivammalla tavalla, kuin Mitralla oli ollut aikeena. Mitra olisi lytännyt oppilasta varmaan edes vähäsen.

Aslan jatkoi aihetta eteenpäin, jolloin Mitra vain vilkaisi pikaisesti kollia.
”Emmeköhän pärjää. Luotan teihin, ja Yhteisön yhteisöllisyyteen”, Mitran sävytön ääni varmaan antoi lauseelle jokseenkin päinvastaisen merkityksen, varsinkin kun naaras puhui luottavansa Yhteisön yhteisöllisyydestä. Eikö parantaja nimenomaan ollut epäillyt sitä, etteivät kaikki ottaisi huonelainailuja hyvällä? Mitra oli aikeissa jatkaa sanojaan, mutta oli ilmeisesti ihan liian hidas, koska Päällikkö jo käänsi katseensa takaisin Creetaan ja pahoitteli oppilasta. Veljen kuolemasta?
”Veljen?” Mitran suusta lipsahti, ennen kuin somali ehti asiaa kummemmin ajattelemaan. Mitra ei ollut ollenkaan tiennyt että Chan oli kuollut. Tietenkään ei olisi mikään yllätys että joku olisi kuollut taas, mutta että Creetan veli? Oppilashan oli vasta menettänyt opettajansa, Atlen. Mitran viimeisetkin raivoisat eleet katosivat nopeasti, ja vanha naaras tunsi olonsa oikeasti pahaksi oppilaan puolesta. Somali raotti hieman leukojaan sen miettiessä Atlea, ja tapaa jolla edesmennyt kolli oli kuollut.
”Olen pahoillani Creeta”, Mitra naukui sellaisella myötätunnolla, jota ei olisi voinut vanhalta puuhkalta kuvitella. Mitra tarkasteli oppilasta muutaman askeleen ajan, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Aslaniin.
”Konsultoin muita parantajia heti miten tästä asiasta”, Mitran ääni oli taas oma itsensä.
”Meillä on paljon töitä, kai tulet Creeta?” Mitra tarjosi oppilaalle mahdollisuutta lepopäivään, kuten oli tainnut tehdä Atlenkin kohdalla. Mutta Mitra tiesi, että työ oli tehokas keino tukahduttaa surua.

Nimi: Iitu

22.05.2019 21:30
Aslan - Auony

Suuri kolli luimisteli hieman korviaan ja sen olisi oikeasti tehnyt mieli kipittää hieman lujemmin eteenpäin, karkuun Mitran puheita. Kuolleita oli joo, Aslan oli asiasta valitettavasti tietoinen. Kukapa tiesi, miten kauan rakkaasta kotimetsästä vielä uusia ruumiita tupsahteli eteen? Maine coon ei tietenkään tehnyt mitään, vaan asteli yhtä arvokkaasti eteenpäin kuin ennenkin, vihreät silmät vain kiinnitettynä vierellä kulkevaan naaraaseen.
"Juttelen asiasta Niyran kanssa heti, kun saamme kaikki ensin Kartanolle", Aslan aloitti napakasti. "Linjapartiot lähtevät liikkeelle ja tulipaloalue pitää ensin selvittää, ennenkun ketään päästetään etsimään uusia pesäpaikkoja. Valitettavasti se tarkoittaa hieman ruuhkaista Kartanoa toistaiseksi. Ketään ei pakoteta nukkumaan taivasalla, ilman kunnollista pesäpaikkaa. " Kolli loi Mitraan merkitsevän katseen 'ja siitä ei keskustella' - tavalla. Nartun äänensävyn muuttuminen kun ei ollut livahtanut huomaamattomasti ohitse.

Aslanin takaraivossa paistoi jo pieni jomotus, kun kolli mietti, mitä kaikkea Kartanossa piti tehdä. Päällikkö toivoi, että Desafio olisi tilanteen tasalla ja siirtäisi Kaartilaisia työpisteilleen, sillä Alik ei ollut tilannetta valvomassa. Asialle ei kuitenkaan voinut oikein mitään tehdä, Aslan ei voinut tässä uudeksi huoneeksi muuttua. Toisaalta, Mitra oli ihan oikeassa kantansa suhteen. Kartanossa ei olisi kaikille tilaa. Kyllä nyt yhden yön selviäisi mutta... Maine coonin teki mieli huokaista syvään.
"Huoneita on kuitenkin enemmän. Klaanilaiset saavat käydä läpi viidennen kerroksen huoneet, jospa niistä joku olisi kelvollinen majoituspaikaksi, edes toistaiseksi. Siihen asti saatte vapaasti ottaa pari huonetta sekä Kaartilaisten että Klaanilaisten kerroksista, ja ne ovat teidän Parantajien käytössä. Ehkä rappusten lähettyvillä olevat ovat parhaimpia. Loukkaantuneet ja pennut emoineen ovat etusijalla."
Aslan ei ollut ihan varma, mitä Desafio siitä tuumaisi, tai kukaan Kaartista ylipäätään. Klaanilaiset ainakin nyrpistäisivät neniään, mutta tyytyisivät Päällikön käskyyn mukisematta tai ainakin varoen sanomasta siitä suoraan suurelle kollille. Oikeasti Aslanin olisi kuulunut konsultoida Niyraa tässä asiassa ennen luvan antamista. Aslan kuitenkin uskoi vakaasti, että Johtaja olisi samalla linjalla, sillä kamalasti vaihtoehtoja ei tähän hätään ollut.
"Saat valtuudet siirtää väkeä huoneista toiseen sitä mukaan, mikä on Parantajista paras. Osa kankaista tietenkin menetettiin sateessa, mutta ottakaa tarvittavanne vapaasti kaikista huoneista. Tilanpuutteeseen keksitään kyllä keinot", Aslan vakuutti vielä.
Mutta miten, siinä vasta kysymys. Helpointa olisi, jos Kartano jotenkin taianomaisesti kasvaisi isommaksi. Tai jos sen viereen ilmestyisi jokin toinen talo. Tai jos suojapaikan löytäisi muualta, kuitenkin Yhteisön alueelta... Pienimuotoinen ajatus takertui harmaankirjavan aivoihin, mutta Aslan ei ehtinyt selvittää sitä sen enempää, ennenkun ratkiriemukas kiljaisu keskeytti ajatusvirran.
"Mitra! Siinähän sinä olet! Olen etsinyt ihan joka paikasta ja... Oho."
Iloinen viserrys loppui kuin seinään, kun sinkinminttu naaras iski silmänsä kolliin. Aslan siristi silmiään ohuiksi viiruiksi, ja ilme paistoi tyytymättömyyttä. Ei toki siksi, että Creeta oli uskaltanut liittyä seuraan, vaan nuorukaisen lähestymistapa. Tässä oli keskustelu vielä kesken, nuori neiti.
"An...anteeksi herra, en tajunnut, en... Öö..." Creeta-paran puolustukseksi narttu näytti häpeävän silmät päästään. Aslan huiskasi vain kärsimättömänä tuuheaa häntäänsä.
"Kuten olin sanomassa, luuletko, että pärjäätte hieman vähemmällä tilalla edes yhden yön? Huomiseen mennessä olemme löytäneet paremman ratkaisun", Aslan päätti ja käänsi katseensa takaisin somalinaaraaseen.  Aslan aikoisi puhua Niyran kanssa, ennenkun menisi lupailemaan kuuta taivaalta tai ainakin uutta pesäpaikkaa Mitran korville.

Creeta - Auony

Creeta oli upottanut itsensä töihin. Se ei kestänyt ajatellakaan kuollutta veljeään tai surusta ulvovaa emoaan. Yrityksestä huolimatta, ei naaras ollut löytänyt Mitraa mistään. Niinpä nuorukainen sai oikeasti keksiä tekemistä itse. Nopeasti tonkineesi oli siirtynyt auttamaan Rainia ja Hectoria, molemmat valkoturkkisia parantajia. Sisarukset olivat selvästi sukua, vaikka Hectorilla olikin paljon paksumpi ja pidempi turkki. Molempien kasvoja korosti kuitenkin vaaleat kuonot ja keltaiset silmät, sekä tietysti molemmat olivat yhtä herttaisia. Joskus pienempänä Creeta oli pelännyt kaksikkoa, sillä sen mielestä niin kirkkaasti erottuvat silmät olivat aavemaiset. Nyt vähän vanhempana Creeta osasi jo nauraa hassulle mielikuvalle. Kiltimpää Parantajaa oli vaikea löytää. Rain varsinkin laittoi mielellään tonkineesin töihin ja niin Creeta vietti vilkkaan tunnin etsien pusseista yrttejä ja yrittämällä lieventää loukkaantuneen väen kipua.
"Seitsemän", Hector lausui surumielisenä, kun vanha kissarouva köhäisi viimeisen limaklimpin kurkustaan, ennenkun sen hengitys laantui kokonaan.
Tonkineesi kurnutti surullisesti, mutta oli pian jo käärimässä seuraavaa yrttipussia auki. Ainakaan vanha kissarouva ei enää tarvinnut taistella pelkästään hengittämisen kanssa.
"Emme taida voida tehdä enempää täällä. Hauteet eivät tule pysymään matkan aikana, eivätkä jäljellä olevat kankaat riitä niitä sitoamaankaan", Rain ilmestyi oppilaan vierelle ja sipaisi tätä hännällään. Creeta nyökkäsi vastaukseksi, vaikka sitä harmittikin, ettei voinut enempää tehdä muiden hyödyksi. Lopulta ilman halki kantautui kuitenkin lähtökutsu, joka sai Creetan ponnahtamaan iloisena ilmaan.
"Lähdemme kotiin, ei hätää, siellä saatte kaiken avun, mitä vain tarvitsette", Creeta naukui ystävällisesti kohti lyyhistynyttä Rodeoa. Tonkineesi tiesi dobermannin kuuluvan Arvokaartilaisiin, ja uroksen vaisun röhinän takaa naaras kuulikin sanat "jo oli aikakin." Creeta virnisti koiraa kohti, toivoen, että roikale vielä pääsisi tuosta jaloilleen.

Onneksi Kaartilaiset kiersivät pieniä 'leirejä', ja tarmokkaasti nosteli loukkaantuneita muiden selkiin. Ei siis kulunut kauaa, ennenkun Creetan työpiste oli tyhjentynyt. Hector ja Rain nostelivat jäljelle jääneet yrtit -joita ei ollut nimeksikään- pieneen kangaspussiin.
"Minä voin kantaa sitä, niin saatte vapaat tassut jos matkalla sattuu jotain", Creeta ehdotti ja sai osakseen kaksi hyvin samanlaista hymyä.
Oppilas sitoi nopeasti pienen pussin umpeen, sukelsi sen alta ja taituroi itsensä ylös, solmu tiukasti suupielessä. Onneksi se tosiaan oli niin pieni, ettei Creetalla ollut mitään ongelmia kantaa sitä. Onneksi siis Creetan puolesta, mutta ei niinkään Yhteisön. Pieni pussi tarkoitti pieniä yrttejä.
"Mene vain edeltä, ehkä näet Mitran matkalla", Rain kehotti viimein ja iloisella hännänheilautuksella tonkineesi ravasi joukon perään.

Etsimisestä ei juurikaan mitään tullut. Aina, kun joku vähänkin punertava karvatupsu heilahti jossain, oli Creeta pomppimassa sinne suuntaan. Mutta Mitraa ei näkynyt. Eihän Creeta tiennyt, että somalinaaras oli lähtenyt vasta viimeisten joukossa. Lopulta tonkineesin oli pakko luovuttaa ja tyytyi porskuttamaan jonon mukana vain. Aurinko porotteli puiden välistä ja huomaamattaankin pienen naaraan askel lyheni, kunnes oli aikalailla jonon häntäpäässä. Silloin katse kiinnittyi tuttuihin kasvoihin.
"Volontov! Oletko sattumoisin Mitraa nähnyt?" Creetan silmiin palasi odottava säihke, kun kokenut Parantaja nyökkäsi myöntävästi.
"Missasit hänet juuri. Mitra lähti jonon etunenään juttelemaan As..."
Jee!
"Kiitos!" Creeta ei jäänyt kuuntelemaan kollin lausetta loppuun, vaan pyyhkäisi jonon ohitse, aikeena saada Mitra kiinni, ennenkun naaras katoaisi taas Kartanossa johonkin.
Siksipä tonkineesi ei tajunnutkaan, että Mitra oli lähtenyt Aslanin puheille. Ennenkun somali oli jo kiinnittänyt nuorukaisen katseen ja puhe tullut ulos tonkineesin suusta, kun oppilas jarrutti vauhtinsa Parantajan viereen. Hupsista keikkaa. Creeta painoi päätään alemmas anteeksipyyntöjensa kera.
Onneksi Aslan jatkoi Mitran kanssa käytyä keskustelua, eikä lytännyt oppilasta maahan sillä sekunnilla. Lauseensa päätyttyä maine coon käänsi katseensa Creetaan.
"Olen pahoillani veljesi puolesta", Päällikkö naukui lyhyesti.
Oppilasta hävetti silti niin, ettei se saanut kuin pienen nyökkäyksen aikaseksi. Onneksi Kartano pilkisti jo puiden takaa, eikä Aslan-herra nyt niin äkäiseltä näyttänyt. Mitraa Creeta ei uskaltanut edes katsoa.

Nimi: Glowe

21.05.2019 21:53
Mitra – Auony

Onneksi Aslanin tyynestä, suorastaan ilmeettömästä naamasta ei näkynyt sitä hämmennystä, jonka kolli toivoikin piilottavansa. Päällikkö olisi saanut ehkä vähän sanomista Mitralta. Toki Päällikkö ei voinut kaikkia oppilaita muistaa, mutta olisi Mitra silti huomauttanut vähän napakampaan sävyyn, eikö Aslan tiennyt kuka Luna oli? Somalin vihreät viirusilmät siis pysyivät perinteisen tuikean katseen kera Aslanissa, eikä Mitran ilme muuttunut yhtään tuikeampaan, koska naaras ei osannut lukea Aslania kuin avointa kirjaa. Kuten varmaan Edda olisi osannut, jos olisi kollin sen hetkisen ilmeen nähnyt.
Aslanin tarkastellessa Mitraa, Mitra pakotti korvansa osoittamaan eteenpäin, vaikka isot, kolmiomaiset korvat olisivatkin halunneet hieman luimistua, Aslanin vastauksen viivästyessä ihan pikkuisen. Muita moinen ei olisi varmasti haitannut, mutta Mitra oli sen verran kärsimätöntä sorttia, että naaraan mielessä ehti jo käydä kysymys; mitä kolli oikein vitkasteli?! Vastauksen oli parasta olla myöntävä. Sitä paitsi, eikö Mitra ollutkin esittänyt sen verran hyvät perustelut sille, että saisi toisen oppilaan? Mutta entä jos joku muu oli ilmoittautunutkin ottamaan Lunan vastuulleen? Mitran teki nyt mieli siristää silmiään, ja vähän kissan silmäluomet värähtivätkin, ennen kuin naaras sai eleensä kuriin. Mitra pitäisi henkilökohtaisesti huolen, että se ilmoittautuja kohteli Lunaa kuten kuului. Eli pisti nuoren oppilaan töihin. Luna oli ollut vailla koulutusta ja luultavasti kunnon tekemistä jo ihan liian kauan. Toivottavasti ilmoittautuja ei ollut kukaan Kataya. Raidallinen naaras oli hyvä parantaja, mutta Mitran mielestä vielä hieman kokematon. Sopimaton ottamaan vastuulleen oppilasta. Varsinkin yhtä epävarmaa kuin Luna. Tai no, kun tarkemmin mietti, kai Kataya kelpaisi ihan hyvin sittenkin. Sillä eräs Shinkin oli nykyään oppilaskaupassa osallisena. Voi luoja Mitra toivoi, ettei Shin saisi enää yhtään oppilasta enää ikinä. Jos Aslan olisi mennyt lupaamaan oppilaan Shinille….. Täällä lentäisi kohta Päällikön harmaita ja sen laiskurin mustia karvoja pitkin metsää.

Kukaan ei ollut ilmoittautunut. Mitra räpäytti silmiään ehkä pikkuisen helpottuneena, varsinkin aiempien ajatuksiensa takia. Luna olisi Mitran oppilas, ei kenenkään muun ja nyt ihan virallisellakin tasolla. Hmh, Mitra pääsisikin ilmoittamaan uutisista parantajakollegoilleen, somali varmaan aloittaisi Volontovista. Valkea kolli olisi ainakin vain iloinen Mitran ja Lunan puolesta.
Aslanin ääni ei ehkä muuttunut yhtään, mutta kyllä Mitra tajusi ne kehuina. Niihin Mitra vastasi vain arvokkaalla nyökkäyksellä. Olisi varmaan sopivaa sanoa jotain;
’Kiitoksia luottamuksesta, yritän parhaani’, tai ’Kerrottehan jos huomaatte mitään puutoksia kummankaan oppilaan koulutuksessa?’ Mutta Mitra ei sanonut mitään semmoista. Se tiesi että siihen luotettiin, ja se tiesi, ettei sen toimintaa niin vain tultaisi arvostelemaan. Jos Mitra lupautui töihin, oli se sitten pedin vaihtaminen tai oppilaan kouluttaminen, somali tekisi sen työn kunnolla. Mitään varmisteluja ei tarvittaisi.
”Kiitoksia”, Mitra päätyi sentään naukumaan tutulla sävyttömällä äänellään. Sitten naaras vetikin jo henkeä seuraavan asiansa ilmoittaakseen. Kollin tähän suuntaan käännetystä katseesta ja odotuksesta päätellen Päällikkökin odotti seuraavaa asiaa.

”Toiseksi; Damien ilmoitti kuolleiden määrän nousseen jo lähelle kahtakymmentä. Ja se tulee nousemaan. Osa siirrettävistä eivät luultavasti selviä muutamaa päivää pidempää. Ja kunhan koirat pääsevät maastoon, tuhkan seasta löytyy varmasti lisää”, Mitra kertoi, ja sanoja väritti Mitran tyytymätön äänensävy.
”Kellari tulee olemaan täynnä ruumiita. Lisäksi olen saanut hieman sellaisen käsityksen, että tulipalossa kotinsa menettäneet metsästäjät ja klaanilaiset saavat oleilla Kartanossa kunnes löytävät uuden kodin”, Mitra oli saattanut käsittää tämän kohdan väärin, mutta hoitaessaan haavoittuneita koko päivän, oli naaras kuullut sellaista puhetta hieman sieltä sun täältä. Ainakin eläimet toivoivat Kartanon suojaa, ja Yhteisön tuntien toive varmaan toteutuisikin, phyh! Naaras oli sen verran äreä tästä aiheesta, että sen maltilliseksi kuvittelema ääni korottautui hieman, Mitran jatkaessa valittamistaan.
”Onko kukaan tullut kertomaan Arvovaltaisille, että meiltä loppuu tila? Klaanin kerrokseen ei kerta kaikkiaan mahdu enää yhtään kissaa, jos kaikki eivät halua nukkua kylki kyljessä. Parantajien kerroksessa pentueita on jouduttu siirtämään sairaiden huoneisiin, ja lievemmin sairaita vakavammin sairaiden huoneisiin. Huoneissa ei ole kohta tilaa hengittää, työtilasta puhumattakaan. Olen hoitanut tällä viikolla jo useamman potilaan käytävällä, koska huoneissa on liian täyttä”, Mitra päästi kaiken ulos. Kartanon tilanne oli pikkuhiljaa päässyt paisumaan jo häiritseviin mittoihin, ja Mitraa ihmetytti miksi kukaan ei sanonut asiasta mitään. Mitraa ainakin ärsytti mennä hoitamaan potilaita käytävään. Okei, olihan sitä joskus aiemminkin tapahtunut, kun parantajien kerros oli oikein täysi ja kiireinen. Okei, tilanteen kanssa olisi saattanut pärjätä vielä jonkin aikaa, ainakin siihen asti että osa potilaista parani tai pentueita muutti metsään, tai klaanin kerrokseen, mutta nyt kun kotinsa menettäneet olivat hakemassa suojaa Kartanosta ja haavoittuneita tuli äkkiä kymmeniä lisää?? Ei kiitos!
”Samankaltaista valitusta olen kuullut myös Kaartilaisten puolelta. Harjoittelijoita nukkuu joskus Kaartilaisten huoneessa ja Kaartilaisia Arvokaartilaisten huoneissa ja sitä rataa… Nämä haavoittuneet eivät luultavasti mahdu kaikki edes huoneisiin. Ja minne kodittomat majoitetaan? Arvovaltaisten kerrokseen? Eihän se ole sopivaa, ja eihän muita kuin teidän huoneitanne ole tarkastettu varmaan muutamaan vuoden kiertoon. Pointtini on se, että meitä alkaa olla enemmän kuin Kartanossa on tilaa.”
Mitra vaikeni tuohtuneen näköisenä katsomaan vieressä kävelevää Päällikköä. Oliko Aslan kuullut tästä mitään, ja oliko Arvovaltaisilla mitään ratkaisua tilanteeseen? Sillä uusien sairaiden myötä tilakysymys karkaisi varmasti käpälistä.

Nimi: Iitu

21.05.2019 06:57
Strix - Yad

Mustavalkea piti kasvoillaan kevyttä hymyä ja nyökkäsi pontevasti Jutsun vastauksille. Heh, eihän nyt Strix oikeasti uskonut, että Furia söisi kukaan. Hyi, kuka ihme edes sellaista miettisi? Jo pelkkä ajatuskin oli Strixin mielestä kuvottava, vaikka se vitsillä lauseen olikin heittänyt ilmoille.
"Vai niin", Strix sai lopulta sanottua, eikä ollut ihan varma, oliko Jutsu tosissaan siitä, että joku sen kavereista voisi klee kain tuosta vain popsia poskeensa, vai oliko se vain vitsi.
Koska pienestä tentistä ei narttu viisastunut yhtään, oli nuorukainen jo aikeessa palata takaisin katsomaan, mihin Juri jäi. Strix vilkaisi ympärilleen, siellähän se dalmatialainen tassutteli, katse tietenkin tähän suuntaan. Strix väläytti toverilleen herttaisen hymyn, senkin kyylääjä. Jutsun jatkaessa jupattelua Harjoittelijan silmistä, kääntyi huomio jälleen mustaan luppakorvaan ja Strix hymyili yllättyneenä.
"Eh, kiitos paljon!" Strix heilautti villisti tuuheaa häntäänsä. Kovin ystävällinen, tämä Jutsu. Samalla klee kai toivoi, ettei Juri kuullut. Vaikka mitä väliä nyt sillä olikaan? Paitsi että Juri keksisi siitä jonkun vitsin aiheen ja koko kehu katoaisi kuin tuhka tuuleen. Se olikin siis ainoa syy, miksi Jutsun sanat eivät tarvinneet ylettyä dalmatialaisen luppakorviin, ainakin niin Strix kovasti itselleen väitti.
"Katso! Silta näkyy jo. Tuon yli me juostiin tulta pakoon, tulitteko tekin sitä reittiä? Tästä ei ole hirveän pitkä matkaa enää, toivottavasti Kartano on vielä pystyssä!" nuori narttu hihitti iloisena, kun ei muuta sanottavaa oikein keksinytkään. Mitä kehuihin piti vastata? Olisiko Strixin pitänyt kehua jotenkin takaisin? Vaikka Strix arveli olevansa aika hyvä sosiaalisissa tilanteissa, ei kehujen jakeleminen tai niiden vastaanottaminen kuulunut vahvuuksiin. Ja miten voisikaan, kun yleensä kaikesta väännettiin kavereiden kesken kauheita vitsejä. Mutta ainakin Strix heilutti häntäänsä ystävällisesti.

Komentajan pysähdyttyä, myös klee kai pysähtyi siihen paikkaan, lähes miettimättä edes että miksi. Alikilla oli varmasti syy, ja niinhän sitä olikin, kun vieraiden koirien hajut kantautuivat värisevään kuonoon. Malttamattomana Strix odotti lupaa jatkaa matkaa. Oltiin jo näin lähellä, ei enää pysähdytä haistelemaan hei! Strix katseli tovin Kaartilaisten nuuhkuttamista ja käänteli korviaan alhaalla virtaavalle vedelle. Aurinko oli jälleen palannut porottelemaan pilveettömältä taivaalta, eikä kaupungin laidalla ollut mitään varjoista kohtaa. Musta selkä tuntui imevän kuumuutta, joten siinä odotellessa klee kai keskittyi läähättämään, tietenkin varoen levittämästä kuolaa ympärilleen. Ei nyt hieno neiti sellaista tehnyt. Lopulta Alik antoi luvan siirtyä lähemmäs jokea juomaan. Jess, vettä! Strix lipoi huuliaan, kun Juri jo temmelsi menemään huikaten nartun mukaan.
"Tullaan!" Strix naurahti. Perus Juri taas. Ei antanut edes Kaartilaisten siirtyä joelle ensimmäisenä. Ainakaan perästä ei kantautunut valituksia.
Strix ravasi nopeasti dalmatialaisen perään, mutta laskeutui alas ramppia varmaan paljon hitaammin, kun Juri. Klee kai ei ainakaan ryntäisi pää edellä veteen. Nuorukainen antoi kuononsa koskettaa vedenpintaa, ennenkun lipoi kielellään pienen kulauksen maistiaisiksi. Silmät säihkien huvittuneisuudesta narttu katsahti dalmatialaista, kun uros tökkäsi nartun lapaa.
"Kateellinen?" Strix lausui kiusoittelevasti. "Ei hätää, sinä olet kaikkein söpöin, oi uljas Juri."
Strix lipoi suunsa täyteen lisää raikasta vettä, vilkuillen samalla vierellä olevaa toveriaan.
"Valmista?" Aron kutsu sai pystyt korvat kääntymään taaksepäin, ennenkun Strix kallistui vielä kerran eteenpäin, varoen liukastumista betonirampilla. Vielä pieni kulaus ja Harjoittelija olisi valmis tarpoamaan loppumatkan.

Nimi: Iitu

20.05.2019 12:26
Aslan - Auony

"Kiitos Mystic", harmaankirjava naukui lyhyesti, kun Kaartilaisen lähtökutsu haihtui ilmasta.
Aslan odotti vielä pienen hetken ajan häntä viskaten puolelta toiselle, kunnes oli varma siitä, että Yhteisöläiset olivat ymmärtäneet kutsun. Viimein lähimpänä oleva joukko asettui lähemmäs odottelevaa kissaa ja Aslan kääntyi kohti metsää, mastiffi asetellen itsensä kollin viereen. Maine coon ei ehtinyt kuin ottaa pari askelta eteenpäin, kun kissan ympärille asettui muutama muu Kaartilainen, katseet suunnattuna tiiviisti kohti metsää. Aslan kehräsi mielissään, kun vilkaisi lapojensa ylitse väkijoukkoon. Kaartilaiset siirtyivät vähitellen joukon ympärille, jotta voisivat tarkkailla ympäröivää maastoa matkan aikana mahdollisia vaaroja varten. Yksi vaarahan oli jo poissa, vaikka Aslan ei täältä edestä Dovania nähnytkään. Päällikkö oli kuitenkin aivan varma, että karhukoiran ympärille oli asetettu sellaiset vartijat, ettei uros sieltä mihinkään pötkisi tekemään tuhojaan. Alik olisi alaisistaan ylpeä. Aslan kurtisti kuonoaan ajatukselle. Saisikohan husky koskaan edes tietää, mitä sen Kaartilaiset olivat tehneet? Aslan toivoi, että saisi. Komentajan menettäminen olisi Yhteisölle liian suuri isku tähän hätään. Ajatus sai jatkoa, kun kolli mietti itsensä kellertävän huskyn tilalla. Aslanilla ei ollut edes uutta Varapäällikköä vielä. Mitä, jos maine coonille sattui jotain? Kuka hoitaisi Auonya sitten? Suuren kissan kuono kurtistui entisestään. Oli aika valita uusi Varapäällikkö, Auonyn tulevaisuuden varalle.
"Mistä moinen synkkä ilme veli-kulta?" Edda kehräsi sieltä ylhäältä paraatipaikaltaan.
Aslan heitti ärsyyntyneen katseen kohti siskoaan. Naaras ei mitenkään voinut nähdä kollin ilmettä koiran selästä. Säteilevät silmät kohtasivat suu mutrullaan olevan kollin. Mysticin onneksi mastiffi käänsi päätään hieman poispäin ja leikki olevansa kuulematta sisarusten välistä keskustelua, jos sitä nyt siksi voisi edes kutsua.
"Velvollisuuksia", Aslan murahti vastaukseksi ja pakotti kuononsa palautumaan sileäksi, jottei kasvoilta paistaisi enää yhden yhtäkään ryppyä. Edda ei ainakaan saisi lisää aihetta jatkaa tätä keskustelua.
Tietenkin sisar vain naurahti äreälle kollille ja laski päänsä kantajansa niskaan. Naaras oli niin tottunut Aslaniin, etteivät kollin reaktiot hetkauttaneet sitä millään tavoin.
"Asia kerrallaan. Odota nyt edes, että päästään kotiin asti, ennenkun murehdit seuraavaa", Edda muistutti.
Joojoo. Ihan kun se olisi niin helppoa. Aslan käänsi jälleen katseensa eteenpäin ja pörhensi turkkiaan, astellen pientä metsäpolkua pitkin Kartanoa kohti.

Aslan käänsi päätään, kun somalikissa ilmestyi sen vierelle. Tupsukorvat liikkuivat puolelta toiselle ja Päällikkö nyökkäsi lyhyesti tervehdykseksi.
"Mitra", Aslan vastasi ja käänsi päätään punaista naarasta kohti, kiinnittäen näin huomionsa kokeneeseen Parantajaan.
Mikäli se olisi kuulunut kollin luonteeseen, olisi Päällikkö vilkaissut siskoaan merkitsevästi. Niin sisko-kulta, velvollisuuksia velvollisuuksia. Nyt maine coon kuitenkin vain keskittyi paikalle saapuneeseen Mitraan, odottaen mitä sanottavaa naaraalla olikaan. Toivottavasti jotain mukavaa, vaikka se saattaisikin olla liikaa vaadittua.

Luna, Luna, Luna... Aslan toivoi, ettei sen kasvoilta paistanut hämmennys. Kuka hiivatti se Luna olikaan? Flaga oli ollut paljon parempi nimien muistamisessa, ja muutenkin enemmän perillä siitä, kuka oli kenenkin oppilas Parantajien keskuudessa. Aslan lupasi itselleen, että lähtisi omalle partioretkelle kolmanteen kerrokseen ja opettelisi sitä mukaan ulkoa, mikä oppilas oli kenenkin. Hiljaa kuunnellen Aslan nyökkäsi Mitran sanojen tahdissa. Muistinsa syövereistä kolli lopulta sai mielikuvan norjalaisesta metsäkissasta, joka oli näyttäytynyt pariinkin oteeseen Mitran seurassa. Se oli varmaan Luna, koska Creeta ei edustanut samaa rotua, sen Aslan sentään muisti. Mitra oli jo saanut asiansa sanottua, ja ilmeisesti odotti jonkinsortin vastaustakin, mikä herätti Päällikön mietteistään. Öööh...
"Ei ole ilmottautunut. Hienoa, että otat hänet vastuullesi", Aslan kehräsi lopuksi. "Sinä, jos joku pärjää kahden oppilaan kanssa."
Pakko myöntää, hieman noloa. Aslanin korviin ei ollut edes kantautunut tieto, että potentiaalinen Parantajaoppilas oli ollut vailla omaa opettajaa. Aslanin vihreät viirusilmät tarkastelivat Mitraa. Vanha, äreä Parantaja saisi kyllä nuorukaisetkin kunnolla töihin, eikä Aslan uskonut, että toinen oppilas haittaisi tai hidastaisi kokenutta somalia millään tavalla. Mikäli Mitra itse oli halukas toiseen oppilaaseen, ei Aslan aikonut olla asian tiellä. Vaikka Aslanin sanat olivatkin tarkoitettu kehuna, ei maine coonin äänensävy muuttunut tavallisesta poikkeavaksi. Kiitollisen nyökkäyksen Mitra kuitenkin osaakseen sai, ennenkun Päällikkö kääntelehti jälleen korviaan. Parantaja oli aloittanut lauseensa sanalla 'ensinnäkin', joten kolli oletti, että ilmoitettavaa olisi vielä lisää. Aslan itse toivoi, että seuraavakin asia olisi yhtä mukava ja helppo ratkaista, kun mitä oppilas kysymys oli ollut.

Nimi: Glowe

19.05.2019 17:36
Niyra - Yad

Niyra katsoi hymyillen Ditaa ja nyökäytti rohkaisevana päätään. Nyt Dita puhui asiaa. Se kyllä varmasti löytäisi jonkun puolisokseen, ja siitä varmasti tulisi vielä jonakin päiänä emo. Ei pitänyt heittää toivoaan. Mutta siihen asti Dita voisi oikein hyvin tyydyttää äidillisiä tarpeitaan muiden pentuja hoitamalla. Dita kuulostikin olevan tehtävään oikein halukas.
"Kuten sanottu, kaikki apu on pentujen kanssa tarvittua", Niyra naurahti kepeästi. Emot ja isät varmasti hyväksyisivät Ditan lapsenlikaksi, kunhan näkisivät nartun pari kertaa pentujensa kanssa. Dita tulisi varmasti hyvin toimeen pienokaisten kanssa. Kohta Dita kertoikin helpottavan uutisen pesästään. Se oli sijainnut Kartanon lähellä.
"Siinä tapauksessa pesälläsi on hyvät mahdollisuudet selviytymiseen", Niyra oli kommentoinut.

Matka taittui yllättävän nopeasti pienen rupattelun siivittämänä ja kohta Niyra sai nostaa katseensa rakkaaseen, jättimäiseen taloon joka ilmestyi näkyviin puiden takaa. Ihanaa, että koti oli säästynyt. Dita hihkaisikin heitä viemään pennut heti kolmanteen kerrokseen.
"Niin, emot alkavat varmaan jo ihmetellä missä viivymme", Niyra vain vastasi. Ei Niyra todellakaan ottanut pahakseen kun Dita sanoi mitä piti tehdä. Eihän collie mitenkään käskytellyt. Ja no, eipä Niyra olisi varmaan sellaisestakaan suuttunut. Skotlantilainen oli vain mielissään kun he pääsivät Kartanon varjoon. Ilma olikin ollut tolkuttoman kuuma puiden varjoista huolimatta. Niyralla oli sateenkin jälkeen yllään paksu turkki, jossa kaiken lisäksi selkä oli väriltään musta. Niyralla oli nopeasti tukala olo, eikä sankonkaan kanssa voinut kovin hyvin läähättää. Sisällä Kartanossa oli pikkuisen helpompi olla.

Sisällä oli täysi tohina päällä ja Yhteisönkin mittakaavalla sisällä oli ihan ruuhkaa. Portaikkoon joutui aivan jonottamaan, eläimiä vain kiirehti kokoajan kumpaakin suuntaan tasaisena, tiiviinä virtana. Hyvä, kaikki olivat työntouhussa. Odotellessaan sopivaa kohtaa päästäkseen portaikkoon, Niyra kuuli syrjäkorvallaan, kuinka jotkut Arvokaartilaiset pitivät vähän työnjakoa. Joku ottaisi vastuulleen muutaman etsintäpartion lähettämisen, ja paloalueen laajuuden selvittämisen, joku hoitaisi parantajien avuksi koiria kantamaan, puhdistamaan ja hautaamaan ruumiita, joku lähettäisi tavallisen linjapartion, joku hoitaisi vedenhaun. Ja metsästäjät otettaisiin avuksi. Niyra tunsi suurta tyytyväisyyttä, kun kaartilaiset olivat niin omatoimisia. Niyrallahan ei kohta oikeastaan ollut mitään tehtävää, kun Yhteisön pyörät näyttivät pyörivän niin hyvin omikseenkin. Niyran täytyisi vain odotella raportteja.

Ylpeys Kaartilaisia kohtaan alkoi kuitenkin hiipua rappusten tahdissa, kun Niyra seurasi Ditaa ylempiin kerroksiin. Portaikon seinät alkoivat tuntua painostavilta ja suorastaan luoltaan työntäviltä, kun Kaartin kerros lähestyi. Äkkiä Niyrasta ei ollutkaan mukavaa olla kotona, itseasiassa Niyralle tuli varsin palava halu päästä pois Kartanosta.
Parantajien kerroksessa Niyran katse osui sen huoneen oveen, jossa Alik oli majaillut, lävistettyään tassunsa naulaan siivouspäivänä keväällä. Niyra luimisti suruisana korviaan. Silloin Niyra oli käynyt veljen luona joka ikinen ilta, usein nukkunutkin kuumeisen veljensä vieressä. Kuunnellut veljen valituksia siitä, kuinka se ei päässyt tekemään työtään sairaspediltä, kuinka tylsää sillä oli ja kuinka kunniatonta sen mielestä olisikaan kuolla jossain pahnoilla. Alik oli aina halunnut kuolla työtään tehden, joko auttaessaan muita tai taistellessa. Ainakin se toive oli varmaankin toteutunut. Niyra ei osannut edes kuvitella, että jääräpää veli olisi kääntänyt selkänsä edes tullelle, jos liekkien keskellä oli ollut autettavia.
Niyra käänsi katseensa äkkiä muualle, ja meni sisälle emojen huoneeseen. Collie tuijotti lattiaa, yrittäen tukahduttaa pahaa oloa ja raastavaa surua, jonka pelkkä parantajan huoneen oven näkeminen oli nostattanut taas pintaan. Sentään Niyra ei kerennyt alkanut itkemään, collien painaessa mietteensä muualle.

Pentujen emo tuli hakemaan pienokaisiaan Niyralta, kiitellen ja kehräten. Niyra pakotti kasvoilleen hetkellisen hymyn, joka onnneksi oli oikein aidon näköinen. Niyra jäi sitten katselemaan turtana emoa, joka asetteli pentujaan pedilleen. Niyran pitäisi keksiä jotain tekemistä, muuten ikävät ajatukset tulisivat takaisin. Dita oli palauttanut toiset pennut siihen lähistölle, ja käännähti äkkiä Niyraa kohti.
"Anteeksi?" Niyra sanahti, vaikka oli kuullutkin Ditan kysymyksen. Yllättyneisyys näkyi Johtajan kasvoilta.
"Metsästämään? Sinun kanssasi?" Niyra toisti. Saattoi kuulostaa siltä, että Niyra piti ajatusta absurdina tai outona. Ja vähän se olikin. Niyra ei metsästänyt. Eikä Niyra varsinkaan ollut metsästänyt Metsästäjän kanssa, vaan aina kun Niyra halusi lähteä jonnekin ulkoilmaan, oli sen seurana jotkut Kaartista. Ajatus oli tosiaan absurdi, mutta ei huono. Niyra ei sentään ollut niin hienohelma, että pitäisi Metsästäjän ehdotusta jotenkin alentavana. Mutta Niyralla oli töitä.
"Erikoinen ajatus Dita-rakas, mutta...." Niyra oli kieltäytymässä. Oli töitä. Paljon töitä. Aivan varmasti. Mutta ne työt olivat täällä Kartanossa. Niyran katse lipui puhuessa viistoon ylöspäin, kohti kattoa. Kaartin kerros... Yksi vilkaisu kattoon sai Niyran muuttamaan mieltään.
"Voisimmeko lähteä heti?" Niyra kysyikin sitten.

Nimi: Iitu

17.05.2019 18:42
Furi - Yad

Nyt, kun minun ei tarvitse itse miettiä liikettää eteenpäin, voin huoletta tunnustella omaa kehoani. Pahimmat kipupisteet säteilevät selvästi haavoittuneesta kyljestä, sekä otsasta, joka oli saanut ottaa suurimman tällin vastaan, kun viisaana poikana olin sännännyt päin ikkunaa. Miksi pää edellä? Mokoma tuuri oli käynyt, ettei lasinsirpaleita ollut tarttunut matkan aikana silmiin. Silloin olisin varmaan tällä hetkellä sokeampi kuin Rico. Kiharakarvaisen nimikin nostatti jo riipaisevan kaipuun rinnassani. Mitäköhän sille kuului? Oliko Alik löytänyt jo muun joukon, vai tutkiskeliko Komentaja katuja etsiessään minua? Pahus sentään, mitäköhäm husky mietti siitä, etten odottanutkaan kiltisti paikoillani pienessä huoneessa? Vasta nyt kadun hetken mielijohdetta lähteä seuraamaan tuntematonta koiraa tuntemattomassa maastossa. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Tässähän sitä roikuttiin kuin mikäkin rätti. Mielummin kävelisin itse ja tappelisin fyysisen kivun kanssa, kuin roikkuisin yksin ajatuksieni kanssa. Nostan varautuneena kuonoani, kun Igorin joukko kääntyy pohjoiseen. Ihan väärään suuntaan.
"Mutta..." ääneni pihisee raivostuttavasti, eikä kuulosta yhtään niin vastahakoiselta, kuin mikä tarkoitus oli. Ja tietenkin suuri kantajani tallustaa kuuliaisesti joukkonsa perään.
"Hei! Menet väärään suuntaan!" yritän nostaa kuonoani ja tuijottaa valtavaa mastiffia, varoen samalla sen suusta valuvaa kuolaa. Suuri uros ei tietenkään pysty läähättämään rätti suussaan, joten kuolan valuminen on sen ainoa tapa vähän viilentää oloaan.
"Ei tämä ole väärä suunta, Igor osaa reitin", Tank jupisee oikein onnellisesti.
Osaa reitin minne? Vaivihkaa korjaan asentoani ja annan toisen etujalan valua pois paidan sisältä. Asento on epämukava, mutta antaa minulle nopeamman keinon livahtaa pois paidan sisältä, mikäli se olisi tarpeen. Edes omalla mielikuvituksellani en kuitenkaan oleta, että karkuun pääsisin kipittämään tätä joukkoa. Mutta sekin mahdollisuus tulisi eteen, jos vain pysyn tarkkana. Niinpä vaivun jälleen hiljaisuuteen ja tuijotan edessä tarpoavaa joukkoa, Tankin hengitys painaen niskaa vasten.

Olen varma, että kauhistunut henkäykseni kantautuu koko peltoaukeaman halki, samalla, kun silmäni laajentuvat lautasen kokoisiksi. Koiria? Näin lähellä Yhteisöä? Joo, eihän nyt yleensä kuulu järkyttyä siitä, että tuntemattomia osuu kuonon eteen, mutta tämän lauman koko on sitäkin huolestuttavampi. Ne eivät näytä olevan ohikulkumatkalla ja epämääräinen tunne valtaa ajatukseni. Minähän en halua olla tämän lauman jaloissa! Tankin pysähdyttyä ravistelen toisen etujalkani irti paidasta ja kiemurtelen itseni vapaaksi. Yritän pudottautua jaloilleni kuten kissat tekevät, mutta tietenkin kömmähdän vain persuksille maahan tuijottamaan väkijoukkoa. Valtava vonkale kuolaa hetkessä paidanriekaleen umpimäräksi, ennenkun kääntää kuononsa minua kohti. Tuijotan suurta päätä oikein tuimasti.
"Keitä te oikein olette? Mitä te täällä teette?" murisen mastiffin suuntaan ja saan iloisen hännän heilautuksen vastaukseksi ja lähestyvän kuonon. Onko uros jotenkin vajaa vai mitä häh?
Käännän katseeni pois juuri sopivasti, kun näen Igorin tallustelevan poispäin. Niskassa tunnen mastiffin hamuilevan niskakarvojani, ja ponnahdan äristen jaloilleni, siirtyen pois vonkaleen edestä.
"Irti minusta!" väläytän varoittavasti hampaitani.
Mastiffi selvästikin hämmästyy moisesta käytöksestä, ja se näyttää silmissäni jälleen pikkupennulta, jonka lempilelu on varastettu ilkeiden kavereiden toimesta.
"Tule tänne senkin pikkupentu, ei tässä koko päivää aikaa ole", Canon on ilmestynyt kuin tyhjästä toiselle puolelleni, eikä kulu hetkeäkään, ennenkun Nikon asettuu toiselle puolelleni. Kun mitkäkin vartijat. Luimistan alistuneena korviani ja käännän haikailevan katseen kohti kotimetsää. Voi, miten koko ruumiini kiljuu minulle juoksemaan pää viidentenä tassuna sitä kohti ja takaisin Kartanolle. Hyvässä kunnossa olevat nuoret koirat saisivat minut kuitenkin kiinni alta aikayksikön. Ja mihinköhän sillä rumiluksella oli hoppu?

Inferno - vihollinen (npc) //sisältää hieman rumaa tekstiä

Canecorso oli äärimmäisen huonolla tuulella. Koko yö oli ollut silkkaa sontaa, eikä untakaan ollut tullut saatua. Kookas uros oli ensin etsinyt suojaa puiden alta, mutta runsas sade oli saanut puiden lehdet karisemaan ja joka paikasta valui syövyttävää vettä uroksen niskaan. Ympärillä vikisi haavoittuneita jäseniä ja se jos jokin oli vielä ärsyttävämpää. Eivätkö idiootit voineet edes kitua hiljaa? Lopulta Infernolta oli katkennut viimeinenkin pinna ja se oli napannut kiinni puun alle ryömineestä tanskandogista ja hiljentänyt itse sen repimällä valittavan koiran kurkun auki. Dogin epäonneksi se oli näköjään ollut äärimmäisen herkkä happosateelle, mutta mitä tuli siihen valittamaan Infernon korvan juureen. Koska suojaisia paikkoja ei juurikaan tuntunut löytyvän, musta uros oli lopulta haalinut puunsa juureen kasapäin kuolleita tai melkein-kuolleita tovereitaan ja haudannut itsensä niiden alle tuomaan suojaa. Sateen lopulta loputtua, oli viimeisetkin valitukset kadonneet ja Inferno oli vaipunut unettomaan, makeaan uneen.

Ja sitten juoksevat tassunaskeleet kehtasivat herättää uroksen. Corson päällä lojuvista ruumiista tihkui nestettä ja haju oli kuvottava. Mutta Inferno itse oli säästynyt vammoilta, mikä tietenkin oli pääasia. Uros mutisi itsekseen pesäpaikastaan, ja liikutteli korviaan kun kuuli jonkun kailottavan kovaan ääneen "joku tulee!" Adja? Olikohan tytär jo suorittanut tehtävänsä ja palannut kertomaan havannoistaan? Inferno nousi pystyyn ja karisti kuolleet koirat pois päältään. Aurinko pisti inhottavasti ruskeisiin silmiin ja pakotti uroksen räpyttelemään pari kertaa, ennenkun terävä katse lähti vaeltelemaan etsien arpista nuorukaista. Missä se narttu oikein oli? Huono tuuli yltyi entisestään, kun Inferno tajusi, ettei karjunta, joka sen oli herättänyt, tarkoittanut sitä, että Adja olisi palannut. Se oli vain Igor joukkonsa kanssa. Inferno tunnisti nopeasti kaksoispojat, mutta niiden välissä järkyttyneenä tuijotteleva pentu oli vieras. Shikokun katse oli naulittuna Infernoon, eikä uros pitänyt siitä yhtään. Musta rakki korotti ryhtiään ja asteli sitten tulokkaita kohti.
"Adjaa ei näkynyt missään?" Inferno ei haaskanut aikaa tervehdyksiin ja kääntyi kohti Nikonia ja Canonia. Vaalea mastiffi sai vain nopean, halveksuvan katseen, kun taas tuntematon pentu sai jäädä omaan arvoonsa.
"Eipä ole näkynyt", Nikon vastasi ja käänsi katseen pois cainecorsosta.
Inferno olisi mielellään lämäyttänyt nuorukaista, mutta hillitsi itsensä vain Tankin läsnäolon vuoksi. Mastiffi ei kuitenkaan tajuaisi, että Infernoa ärsytti oikeasti, vaan voisi hyvin luulla kyseessä olevan jokin leikkimielinen tervehdystapa, eikä uros tahtonut urosta niskaansa. Niinpä caine vaan käänsi katseensa nuorukaisten välissä seisovaan pentuun.
"Ja mistä te tällaisen sintin olette löytäneet? Onko Igor löytänyt itselleen lemmikin?" Uros jatkoi halveksuvasti ja kurottautui punertavan pennun ylitse.
"En ole mikään sintti, vaan Furi", pentu uskalsi murista takaisin, juuri kun Inferno ajatteli häipyä muualle kyselemään Adjan perään.
Nyt uros laski päätään lähemmäs pentua ja kurtisti kuonoaan.
"Sinä et ole enää yhtään mitään, jos vielä kerran avaat kuonosi minun kuullessa", Inferno sylkäsi takaisin pentua kohti ja ajatteli mielessään, minkä osan repisi ensimmäisenä irti pennun ruumiista. Niin, ellei Tank heiluttelisi siinä vierelle häntäänsä. Valitettavasti mastiffi rakasti pentuja. Ja Alfa ei varmaan arvostaisi, jos Inferno joutuisi repimään myös mastiffin palasiksi, vain koska tuntematon pentu oli ärsyttänyt sitä.
"Äh, se oli joen toisella puolella. Asuu kuulema täälläpäin", Nikon vastasi ja heilautteli mustia korviaan merkitsevästi.
Inferno tuhahti ja mulkaisi vielä kerran mukulaa. Kappas. Loukkaantunutkin näköjään.
"Jos sillä on jotain tärkeää kerrottavaa, pusertakaa se ulos ennenkun se kuolee." Inferno oli kyllästynyt seuralaisiin jo ja kääntyi vastausta odottamatta ympäri, kun pentu otti pienen askeleen taaksepäin. Mokoma nulikka. Ärtyneenä musta uros lähti tallustelemaan peltoaukion lävitse. Nyt se kävisi haalimassa itselleen aamiaista jonkun muun tassuista, ennenkun lähettäisi jonkun nuoren tumpion katsomaan, mihin sen kasvattitytär oli oikein jäänyt maleksimaan. Ei tiedon keruussa nyt ikuisuuksia voinut kestää! Inferno ei todellakaan ollut kasvattanut mitään orpopentua laiskuuteen, joten Adjan oli parasta pistää vähän vauhtia tassuihinsa.

//siinä vasta rakastavainen isukki! XD

Nimi: Iitu

17.05.2019 07:39
Adja - vihollinen (npc)

Kishu naurahti kevyesti ja käänsi katseensa uudestaan mustavalkoiseen narttuun.
"Olenhan minä tulta nähnyt. Ei se koskaan mukavaksi asiaksi muutu", Adja vastasi lyhyesti, ennenkun viskaisi tyytyväisenä häntäänsä, kun norjan harmaa vastasi tärkeämpään kysymykseen, eli tietenkin siihen, joka kohdistui ruokaan.
"Hyvä idea!"
Valkea narttu tarttui jo ripeästi peuran ojentuneeseen etujalkaan ja alkoi täyttä päätä kiskaista ruhoa ylös vedestä. Onneksi koiria oli kolme, sillä yksin narttu ei kyllä olisi varmastikaan tätä raahannut yhtikääs mihinkään. Kishu katsahti epäröiden Shilon suuntaan, Adja oli huomannut, miten pienikokoinen narttu oli siirtänyt painoa tassulta toiselle hassusti.
"Oletko sinä ihan kunnossa?" kishu mutisi sieltä etujalan takaa niin selvästi, kun nyt vain pystyi suun ollen täynnä ruokaa.

Kuivalla maalla jälleen, Adja asettui makuulle peuran kurkun kohdalle. Siinä ei ollut parhaimmat lihanpalat, mutta tuoreessa saaliissa veri tekisi niistä mehukkaat. Sitäpaitsi, kishu oli tottunut syömään mitä vain. Hetken aikaa narttu sai repiä tiensä peuran henkitorven ohitse, jotta pääsisi käsiksi sen takana lymyilevään lihaan. Rouskuttaen tyytyväisenä, Adja kuunteli vain toisella korvalla muiden tekemisiä. Lopulta nuorukainen nosti kosteaa kuonoaan, kun ilman halki jylisi ulvonta. Korvat pystyssä kishu käänteli niitä äänen suuntaan.
"Parasta varmaan lähteä takaisin", Adja ehdotti ja laski vielä katseen revittyyn saaliiseen. Se ei tuosta mihinkään pötkisi kuitenkaan.
Kishu ahtautui nopeasti nakertamaan irti toisen etujalan, ehkä olisi hyvä idea ottaa mukaansa edes jotain tuliaisia, kun aukiolle saapui tuijottelemaan tapahtumia. Vahvoilla leuoilla ei kestänyt kamalan kauan, ennenkun narttu pystyi tyytyväisesti tarttumaan jalkaan ja kiskaisemaan sen kokonaan irti. Saatuaan palasesta hyvän, tasapainoisen otteen, valkea pää kääntyi takaisin kohti aukiota.
"Valmista?" kishu hymyili kaksikolle. Kishu jolkottaisi kaksikon tahtiin takaisin aukiolle katsomaan, mihinkä siellä oltiin menossa.

Adja kiersi paksun puunrungon takaa aukiolle, kun suurin osa joukosta oli jo kadonnut. Yhtäkkiä alue olikin oikein tilava, kun ympärillä ei ollut kasapäin juoksevia koiria ja kissoja. Suurella mielenkiinnolla kishu katseli jäljellä olevaa joukkoa, kissoja ja koiria sulassa sovussa supattelemassa.
"Mihin kaikki ovat menossa?" Adja kysyi höristäen korviaan, kysymys oli enemmänkin tarkoitettu nartun seuralaisille.
"Takaisin Kartanolle."
Ruskeasävyinen, vinttikoiratyyppinen uros mutisi vastaukseksi kantamansa ämpärin takaa ja vilkaisi tulokkaita. Adja olisi hymyillyt nätisti, ellei suu olisi täynnä peuranjalkaa. Uteliaisuuden kasvaessa, Adja liittyi joukkoon mukaan ja aloitti matkan kohti Kartanoa. Sivusilmällä valkoturkki pällisteli suurimpia Kaartilaisia, joiden selkään oli ripustettu kuolleita kannettavaksi, pidemmältä metsästä kuului nyyhkytystä ja hyvästejä, kun omaiset hautasivat omiaan aukion reunoille. Surullista, mutta se ei kishua juurikaan hetkauttanut, vaan pisti enemmänkin ajattelemaan. Mitäköhän tuhoa sade oli saanut aikaiseksi Adjan omassa väessä? Pohjoisempana ei ollut ollut juurikaan suojaa. Oliko Inferno...? Ei, isäukko keksisi vaikka mitä keinoja selviytyäkseen. Siellä se varmaan tälläkin hetkellä kuhisi raivosta, koska Adja ei ollut vielä palannut. Huokaus. Kishun katse kiinnittyi joukon reunalla kulkevaan, tutun näköiseen urokseen.
"Hei, käyn tuolla! Tuo koira taisi olla mukana minun pelastuspartiossa, haluan kiittää kunnolla", kishu viskasi häntäänsä Ventan ja Shilon suuntaan, mikäli kaksikko siinä vielä oli. "Oli mukava tutustua, näemme varmasti taas pian!"
Adja antoi nartuille lämpimän katseen, ennenkun puikkelehti tiensä kohti Royta. Kaartilaisen ilme kirkastui, kun se tunnisti arpisen nartun.
"Hei Adja! Mitä sinulla siinä on?"
Kishu hymyili itsekseeen, tyytyväisenä siihen, että Kaartilainen muisti sen nimen.
"Kävin metsästämässä. Ajattelin, että teillä saattaa olla nälkä pitkän yön jälkeen", kishu vastasi leppoisasti ja ravisteli kantamaansa jalkaa.
"Ruoka kelpaa varmasti kaikille", Roy jatkoi, ennenkun käänsi katseensa kohti ympäröivää metsää, korvat kuitenkin suunnattuna kohti vieressä tarpoavaa kishua. "Katso, tuolla Kartano näkyy! Se on oikeasti pystyssä!"
Adjan silmät laajenivat, kun narttu astui Kartanon pihalle. Talo kohosi näyttävästi kohti taivasta, runneltuna tuulesta ja sateesta, mutta varmasti mainio suojapaikka. Tämä siis oli näiden koti.
"Vau", Adja henkäisi hiljaa.
"Voin näyttää sinulle paikkoja, jos haluat", Roy viskoi häntäänsä, selvästi iloisena kotiinpaluusta.
Adja hymyili jälleen, seuraillen pihamaalla olevia tapahtumia. Helpottuneita huokauksia, iloisia haukahduksia, kissojen tyytyväistä kehräystä.
"Kiitos Roy, ehkä hieman myöhemmin. Käyn viemässä tämän jollekin ensin", Adja nyökkäsi päällään, heilauttaen peuranjalkaa samalla.
Kishu tunsi Kaartilaisen katseen niskassaan, kun narttu ravasi letkeästi pihan poikku lähemmäs taloa. Ulkopuolinen vakooja pistäisi mieleen vain hajut, ennenkun se keksisi keinon livahtaa takaisin oman väen luokse.

Nimi: Kiiukka

16.05.2019 18:29
Dita - Yad

Pian ulvonta halkoi ilmaa. Narttu tunnisti sen Mysticin antamaksi lähtömerkiksi. Niyra vielä vahvisti liikkeelle lähdön. He lähtivät kulkemaan kohti Kartanoa. Kaartilaiset vartioivat suuren joukkion reunoilla mahdollisten vaarojen vuoksi. He voisivat siis aivan huoletta tassutella metsän lävitse. Moni oli mielissään kotiin pääsystä. Tai no, kukapa ei olisi. Dita vain toivoi, että hänenkin kotinsa olisi säilynyt. Yadin Johtaja kysyikin varovasti bordercollien kotikolosta.
”Aikalailla Kartanon lähettyvillä. Toivottavasti tulipalo ei ole tuhonnut sitä”, narttu sanoi huokaisten syvään. Dita ei tiennyt yhtään kuinka laajalle tuli oli ulottunut, joten on hyvin mahdollista, että kotikolo on säilynyt, jos liekit eivät kerran tuhonneet Kartanoakaan. Hän vilkaisi koiranpentuja ämpärissä. Ne nukkuivat tyytyväisesti vailla huolen häivää. Kaksi pientä, ruskeankirjavaa palleroa ynähtelivät nukkuessaan mitä erikoisimmissa asennoissa. Siinä oli aikamoista sisarusrakkautta. Pieni surumielinen vihlaisu meni nartun lävitse. Hän ei koskaan saisi tietää miltä se tuntuu. Hän sysäsi ne ajatukset mielensä perukoille.

Metsästäjän mielessä oli Johtajan aikaisemmin lausutut sanat. Hänenkin täytyisi vain uskoa, että se oikea tulisi vielä vastaan. Ei saisi luopua toivosta. Ditan korvia kuumotti hieman Johtajan kehaistaessa häntä. Voi olla, että moni uros tykästyisikin, mutta eipä sellaisia kommentteja ole niinkään tullut. Collie ei itse ajatellut olevansa mikään viehkein narttu Yhteisössä, mutta Dita itse piti ulkonäöstään, eikä muuttaisi mitään.
”Koskaan ei ole liian myöhäistä ryhtyä emoksi”, narttu sanahti itsevarmasti Niyran aiempiin sanoihin viitaten. ”Ja kyllä se oikea tulee vielä vastaan”, hän sanoi rohkaisevasti hymyn koristaessa kasvoja. Jos hän ei saa luopua toivosta, niin ei kyllä Niyrakaan saa! Johtajan pitäisi vain uskoa. Niyra mainitsi, että hän on unelmoinut pennuista, mutta unelma ei ole toteutunut. Johtajakin ansaitsisi kokea emoksi tulemisen tunteen, kuten jokainen sitä haluava.
”Mielelläni tulen hoitamaan pikkuisia!” narttu vastasi silmät sädehtien. Dita hoitaisi enemmän kuin mielellään pentuja ja leikittäisi niitä oikein urakalla.

Pian suuri Kartano tuli näkyviin puiden takaa. Aivan kärjestä kuului iloisia ja miltei koko metsän täyttäviä hihkaisuja. He pääsivät kotiin! Nyt pitäisi viedä pennut Kartanon suojiin. Niillä oli ollut raskas matka, kuten meillä kaikilla. Heidän täytyisi mennä 3. kerrokseen, missä emot ja pennut asustivat.
”Viedään pennut heti 3. kerrokseen”, Dita sanahti. Hän ei halunnut olla töykeä kertoessaan mitä pitää tehdä ja sitä rataa. Hän vain toivoi, ettei pennuille tulisi liian kuuma, kun kova helle oli. Oikeastaan nyt hän toivoi, ettei olisi sanonut niin hätäisesti asiaansa. Collie vilkaisi Niyraa pahoittelevasti ja toivoi Johtajan ymmärtävän. Hän lähti seuraamaan muita emoja Kartanoon. Heti ensimmäiseksi Kartanon tunkkainen ominaishaju tulvahti nartun kuonoon. Hän ei liiemmin välittänyt siitä, varmaankin tottumuksen puutteesta. Dita ei kovin usein käynyt siellä, joten piti vähän muistella missä on mikäkin. He menivät narisevia portaita pitkin yläkertaan. Siinä sai melkeinpä pelätä henkensä puolesta. Portaat olivat aika epävakaat ja ne olisivat voineet sortua millä hetkellä hyvänsä. Toisaalta olihan Kartano jo vanha, ainakin nartun mielestä. Ei hän tiennyt kuinka kauan se oli ollut pystyssä. He menivät vielä yhdet portaat ylös sinne, missä emot ja pennut asustavat. Siellä hääräsikin jo parantajia potilaiden ympärillä. Osa emoista oli jo mennyt omille paikoilleen ja Dita etsiskeli näiden kahden pennun emoa. Pian narttu näki emon heilauttavan häntäänsä ja hymylevän kiitollisesti.
”Minun pentuni! Kiitos paljon avusta!” pentujen emo kiitti.
”Ole hyvä vain!” Dita sanahti häntä heilahtaen pari kertaa. Pienokaiset pääsivät emonsa vatsan vierelle ja niiden emo alkoi heti puhdistamaan niitä. Collie katseli heitä hetken, kunnes muisti Johtajan (mikäli Niyra on vielä siellä). Ditalle tuli eräs ajatus. Se oli aika erikoinen, mutta kenties Niyra suostuisi.
”Haluaisitko lähteä kanssani metsälle?” Dita kysyi kääntäen katseensa Yadin Johtajaan. Hän toivoi todella, että Niyra suostuisi, mutta voi olla, että hänellä on kiireitä. Olisi kuitenkin hauskaa, jos hän pääsisi.

Nimi: Glowe

13.05.2019 20:07
Mitra – Auony

Kuinka typerä Mitra olikaan ollut kuvitellessaan saavansa viettää rauhallisen aamun oppilastaan ohjaten. Ensimmäisen potilaan hoidon ajan Mitra oli vielä Lunan apuna ja neuvona, mutta sitten jokin hätätilanne vetikin somalin muualle. Hätätilanne, joka loppui yllätys yllätys hätää kärsivän potilaan kuolemaan, katkonaisen hengityksen loppuessa kokonaan. Hyvä jos omaiset olivat ehtineet aloittaa iänikuista parkuaan, huikkasi jo toinen parantaja Mitraa mukaan. Mukava että vanhaa parantajaa konsultoitiin ahkerasti, mutta samalla Mitra tajusi, ettei voisi ohjata Lunaa. Niinpä somali taisi vain käskeä nuorempaa naarasta auttamaan muita. Mitra joutui eroon Lunasta.

”Se on kuollut”, Mitra naukui tutulla monotonisella äänellään jo ties monennenko kerran tänään, naaraan vetäytyessä ison tanskandoggin ruumiin ääreltä. Koira oli käytännössä täysin karvaton, eikä tervettä ihoakaan ollut oikeastaan paljoa jäljellä. Tämän koiran ympärillä ei ollut omaisia ollenkaan, vain kolme parantajaa, joista kaksi olivat Mitraa nuorempi.
”Moneskohan hän oli?” Katla, ruskeajuovikas naaras huokaisi enemmän väsyneenä, kuin surillisena. Kukaan heistä ei jaksanut esittää suurempia suruvalitteluja jälleen kerran kuolleelle yhteisöläiselle.
”Minä olen jo laskenut lähemmäs kaksikymmentä”, Damien, kermanvaalea, persialaiskolli naukui vastaukseksi. Mitra heilautti korviaan tympääntyneenä.
”Ja lisää tulee… Eikä ole mitään takuita, että kaikki siirretytkään selviävät”, Mitra piristi tunnelmaa vain entisestään. Somali nojautui istumaan häntänsä ja takamuksensa varaan, aikeenaan pyyhkäistä käpälillään silmiään. Mutta Mitra tuli toisiin suunnitelmiin, nähdessään ties millaisten yrttitahnojen tuhrimat etujalkansa. Punainen karva oli kuin rastaklimpeissä, vedestä, verestä ja yrttimoskasta takkuisena. Kaiken lisäksi tämän ihanan metsän multa ja neulaset ja tikun olivat löytäneet tiensä muuallekin Mitran turkkiin. Yksi kynsikin oli lohjennut niin että se oli tihkunut verta. Mitra ei saisi itseään puhtaaksi ei sitten ollenkaan tänä päivänä. Ei varmasti.
”No.. Minä menen katsomaan sitä berniä, se voidaan siirtää”, Damien sanoi toteavasti ja nousi pois ruumiin ääreltä. Katlakin aikoi lähteä jonnekin naapuripuiden alle.
”Minä voin jäädä katsomaan tämän perään. Huikkaatteko jotain koiria tulemaan kantajiksi? Mitä isompia, sen parempi”, Mitra naukui väsyneenä, hapon polttamaa ruumista siinä samalla katsellen. Doggi ei ollut helppo kannettava. Tarvittaisiin ainakin kaksi koiraa. Tässäkö piti muka ehtiä pelastamaan henkiä, ja samalla laittamaan elukoita lähtövalmiuteen? Naurettavaa. Salaa Mitra vähän toivoi, että lähtö kotiin viivästyisi vähäsen. Että ei pelastettavissa olevat ehtisivät kuolla ja ruumiita ehdittäisiin hautailla metsiin. Säästyttäisiin vähäsen kantotyöltä, ja ruumiiden valmisteluoperaatiolta. Tämäkin rakki vaati ainakin kaksi koiraa, jotka voisivat kuljettaa joko tarvikkeita, tai niitä joilla oli vielä toivoa. Olisi vain helpompi haudata se metsään. Mutta omaiset päättivät sellaisesta, ja jos omaiset eivät erikseen vaatineet muuta hautapaikkaa, ruumiit vietiin Yhteisön hautausmaalle. No se ja sama, Mitra olisi ensimmäisten joukossa ottamaan sen tehtävän jota juuri kukaan ei halunnut; ruumiiden puhdistamisen hautaamista varten. Ei Mitrakaan siitä pitänyt, mutta jonkunhan sen oli tehtävä vai?

Katla huikkasi Damienin tavoin jotain vastaukseksi ja nuoremmat loikkivat matkoihinsa. Mitra jäi istumaan hiljaa paikoilleen, katse ruumiiseen jopa vähän tyhjästi kiinnittyneenä. Koko päivä yhtä juoksemista neljään ilmansuuntaan yhtä aikaa ja rääkynän kuuntelemista ja kamalan hajuisia ja näköisiä haavoja ja lemuavia yrttejä. Okei, se oli Mitran työtä, ja vuosien varrella somali oli tottunut siihen. Mutta tämä päivä oli ollut extraraskas. Joten hetkeksi Mitra sulki muun maailman ympäriltään, ja tuijotti yhtä hapon tekemää haavaa. Jotain positiivista sentään. Kartano oli kunnossa, uutinen mikä oli nostattanut koko leirin tunnelmaa yleisellä tasolla. Toivon mukaan myös Mitran ja parantajien yrttiviljelmät olivat myös vahingoittamattomat. Mitra ei ollut kuluttanut puolta kesää niiden kimpussa sitä varten, että jokin viheliäinen tuli söisi ne potilaiden sijaan.
”Tarvittiinko täällä apua?” Koiran ääni sai Mitran kääntämään tylsistyneen katseensa jonkin mastiffirodun edustajaan. Iso koira, hyvä hyvä. Sen mukana tullut kaverikin näytti joltain vuoristorodulta.
”Kyllä. Jaksatteko kantaa tämän? Omaiset eivät ole ilmoittautuneet, joten otamme hänet mukaan”, Mitra osoitti hännällään ison koiran ruumista.
”Joo eiköhän tuo onnistu. Peter…” Vuoristokoira sanoi ja vilkaisi sitten kaveriaan Peteriä, laskeutuessaan jo itse makuulle ruumiin viereen. Hyvinhän koirat näyttivät onnistuvan ruumiin lastaamisessa, tosin mitä Mitra olisi oikein voinut tehdä auttaakseen jos ei olisi onnistunut? Juuri kun ruumis oli saatu kyhättyä kahden ison koiran selkään, ilmaa halkoi ulvonta. Lähtökäsky.
”Viimeinkin”, Peter-niminen koira henkäisi ja sen ohuen karvan peittämä häntä heilahti puolelta toiselle.
”Niinpä. Pääsevät nämä piruparat kotiin”, vuoristokoira vastasi ja vilkaisi lavallaan roikkuvaa doggin päätä. Samalla vuoristokoira paranteli asentoaan nopeasti jäykistyvän ruumiin alla.
”Mitra, tuletko samaa matkaa?” Peter vilkaisi yllättäin Mitran suuntaan. Parantaja höristi ihmeissään korviaan, kun koira oli kutsunut Mitraa ihan nimeltä. Sori vaan, mutta Mitra ei kyllä tuntenut koiraa ollenkaan. Ehkä Mitra oli joskus hoitanut sitä, ehkä ei. Eihän sellaista muistanut, kun tavallisenakin päivänä Mitralla oli helposti enemmän kuin kymmenen eri potilasta.
”En”, Mitra töksäytti, ”jään tänne varmistamaan että muutkin ’piruparat’ saadaan lähtemään.” Somali naukui tuttuun ’ystävälliseen’ tapaansa. Peter ei ollut kissan äänensävystä moksiskaan, nyökkäsi vain. Sitten kaksikko lähtikin jo astelemaan eteenpäin, höpöttäen jotain siitä miten nopeasti joku Rollo oli onnistunut juoksemaan Kartanolle ja takaisin. Mitra vain puhahti ääneen kuunnellessaan hetken niiden keskustelua. Sitten somali olikin jo etsimässä uusia avuntarvitsijoita.

Kärki oli varmaan jo puoli matkassa, kun Mitra pääsi itse liikkeelle. Naaras oli jäänyt muutamien parantajien kanssa aivan viimeisiksi varmistamaan että kaikki tarvikkeet ja haavoittuneet tulivat varmasti mukaan. Yksi paikalle jääneistä parantajista oli Mitran mieliksi Volontov. Valkea, vanha kolli heilauttikin juuri parasta aikaa jonkin sammalpussukan selälleen, väsyneesti ähkäisten. Väsymyksestä huolimatta kolli käänsi iloisen, vihreän katseensa Mitraan.
”Miten on, tuletko puhdistamaan ruumiita Kartanolla?” Volontov kysyi kepeästi, hieman epäselvällä äänellä. Pitihän kollin pitää kankaan päistä kiinni, ettei koko paketti aukeaisi, tai putoaisi maahan kissan selältä.
”En jättäisi väliin mistään hinnasta”, Mitra vastasi epämääräistä eläinjonoa katsellen. Kaksikko lähti kulkemaan virran mukana. Sentään he eivät olleet aivan viimeisimmät. Jos irrotti katseensa kotiinpaluun toiveikkuudesta täyttyneestä jonosta, näkisi metsään, jossa tuoreet multakummut lisääntyivät pikkuhiljaa. Usea oli jäänyt hautaamaan omiaan.
”Hahha, tiedänhän minä”, Volontov naurahti, ”ajattelitko muuten sanoa Aslan-herralle siitä tilajutusta?” Mitran korvat värähtivät. Naaras oli jo jonkin aikaa sitten valitellut sitä, miten kaikki eläimet meinasivat mahtua Kartanoon? Kaikki loukkaantuneet ja kotinsa menettäneet. Jopa jotkut metsästäjät tuntuivat elättelevän toivoa katosta päänsä päällä. Ja Arvovaltaiset tuntien jos joku jotain pyysi, se joku sen saisi. Volontovin mielestä tila oli oikeasti huomioon otettava seikka, ja kolli ehdottikin nyt jo toista kertaa, että Mitra menisi mainitsemaan asiasta Päällikölle.
”Menen”, Mitra vastasi topakasti. Sillä jos Mitra ei asiasta kertoisi, varmaan Volontov hoitaisi senkin puolen.
”Itseasiassa sen ehtii varmaan hoitaa tässä matkalla”, Mitra tuumaili. Ja olihan Mitralla jotain muutakin ilmoitettavaa.
”Jep, nähdään myöhemmin”, valkea turkkinen kolli huikkasi, jolloin vailla kantamuksia kulkeva Mitra lähti juoksemaan jonon viertä pitkin, saavuttaakseen kärjen, jossa Aslan kuuleman mukaan oli. Joko happoyö verotti edelleen, tai sitten Mitrasta oli tullut raihnainen. Pidempi juokseminen tosissaan otti keuhkoista. Täytyi myöntää, ettei parantajalla varmaan oikeastikaan ollut hurjan hyvä kunto. Kävellen Mitra jaksaisi kyllä hyvin, mutta parantajana nopeammat askellukset tulivat vain pikaisina pyrähdyksinä. Mitra ei ollut mikään kestävyysjuoksija.

Kun Mitra pääsi kärjen lähettyville, ja sai Aslan-herran näköpiiriinsä, somali hidasti tahtinsa joksikin aikaa kävelyksi. Olisihan se nöyryyttävää mennä Päällikön puheille pihisevänä kuin jokin epävireinen säkkipilli. Sillä Päällikön edessä piti olla arvokkaana, näyttävimmillään. Saatuaan keuhkojensa rohinaa vähän hillittyä, Mitra askelsi Päällikön sille puolelle, missä Kaartilainen Mystic ja Edda eivät olleet.
”Päällikkö”, Mitra öh… tervehti. Ei sen äänensävy muuttunut tavanomaisesta yhtään miksikään, kuten ei elämään tylsistynyt katsekaan, kun Mitra käänsi päätään sivulle, nyökätäkseen tervehdyksen Päällikölle. Pikaiset katseet saivat myös Edda ja tuo koira. Mysticiä Mitra ei tuntenut ollenkaan, tiesi kyllä Kaartilaiseksi, mutta siihen se tieto ja kiinnostus jäivätkin. Mitran katse siis palasi aika pian takaisin Aslaniin. Jahka Päällikkö oli osoittanut jonkinlaista lupaa sille, että Mitra viitsisi vielä häiritä seuruetta läsnäolollaan, Mitra jatkaisi, tällä kertaa hieman tavallisuudestaan poiketen.
”Minulla olisi vähän ilmoitettavaa”, Mitra naukui topakalla äänellä.
”Ensinnäkin, ajattelin ottaa Lunan toiseksi oppilaakseni, jos hänelle ei ole sattumoisin ilmoittautunut muita halukkaita opettajia? Hän on aikalailla tiedoiltaan ja taidoiltaan aikalailla samalla tasolla Creetan kanssa, -eli pian valmis oikeaksi parantajaksi-, joten heidän tassujensa täyttäminen työllä ei tule olemaan ongelma”, Mitra naukui napakasti. Voi jos Aslan kehtaisikin luulla, että MITRAN oppilaat jäisivät jälkeen tai että kahden oppilaan ohjaaminen olisi parantajalle liian suuri haaste tai vastuu. Mitra varmaan raapaisisi Päällikköä. Mitran teki mieli valittaa siitä, kuinka suurta haaskausta oli ollut jo tämä aika, jonka Luna oli joutunut olemaan ilman parantajaa. Ja kuinka kukaan ei ollut vielä ilmoittautunut ottamaan nuorta kissaa oppilaakseen?! Luna oli ehkä hiljainen ja vähän omissa oloissaan viihtyvä, mutta potentiaalinen nuori kissa Luna myös oli. Mutta Mitra tiesi, ettei Aslan pitänyt turhasta jaarittelusta, joten somali pidätteli motkotusintoaan. Vähän samanlainen oli Mitrakin. Mitra itse kyllä tykkäsi valittaa ja jaaritella, mutta ei voinut sietää jos joku muu teki sitä somalin itsensä seurassa. Muutenkin Mitrasta tuntui, että se puhui jo nyt liian pitkästi Päällikön arvoa ja kärsivällisyyttä siten loukaten. Pahoittelisiko Mitra? Ei. Sehän olisi vain lisää tyhjänpäiväistä jaarittelua. Mitralla oli toki vielä toinenkin, vähän tärkeämpi asia ilmoitettavanaan, -kuten Kartanon yliasutus- mutta naaras odottaisi ensin kollin vastauksen oppilaskysymykseen.

Nimi: Glowe

12.05.2019 21:02
// Defian toiveesta nää ei ny haista Furii x)

Alik - Yad

Nuorten keskuudesta kuului ehkä pienoista puheensorinaa, mutta muutoin joukko taisi olla melko hiljainen. Rico kulki pää ja hartiat lysyssä, harmaa katse tyhjästi eteenpäin tuijottaen. Ricon teki mieli vollottaa ääneen, mutta muiden tähden se pysyi hiljaa. Ezra ei nyt muutenkaan uskaltanut sanoa mitään, se vain kipitti Ricon vierellä niin, että kulki Ricon vastakkaisella puolella muihin nähden. Ollakseen vähän piilossa ja mahdollisimman huomaamaton. Loukkaantunut Mito ei ollut hiljaisesta seurastaan niin otettu, mutta sentään kissa silitteli mustalla hännällään kiharakarvaisen noutajan selkää pienenä lohdutuksena. Furin kuolema ei ollut ollenkaan kiva juttu, mutta kaikkihan sitä joskus kuoltiin. Ja no, kyllä kollin häntä alkoi muutenkin vääntyilemään, sillä kissan olo oli tavattoman epämukava kivun ja kuumuuden takia.

Alik kulki vaitonaisena eteenpäin kuumalla asfaltilla ja raotti leukojaan läähättääkseen, ja siten saadakseen helpotusta kuumuuden tuomaan ikävään olotilaan. Jos he pääsisivät suorinta reittiä, ei matkassa kestäisi kuin jokin puoli tuntia, että he olisivat sillalla. Mutta ihmiset tunkivat aitojaan aina outoihin paikkoihin, eikä Alik yllättyisi, jos he joutuivat etsimään jonkinlaisen kiertotien. Tassuja kirveli, eikä kova, kuuma asfaltti auttanut asiaa. Sentään tassut eivät enää vuotaneet. Kipua ei ollut tarpeeksi, että Komentaja olisi alkanut linkkaamaan, mutta sanotaanko että jokaisen askeleen tunsi. Myös hapon ja tulen runtelema, karvattoman, rypyläisen läikän koristama lapa muistutteli joka painonsiirrolla itsestään, mutta kivun pystyi tunkemaan mielen taka-alalle.
Valkea varjo lipui Alikin kadulle kiinnittämän katseen näkökentän laidalle, kun Valya asteli kepeästi seuraajasta vierellä kävelijäksi. Sentään narttu oli antanut usean korttelin verran väliä siihen keskusteluun, jonka Alik oli käynyt Aron kanssa.
”Se oli urheaa. Se pennun perään lähteminen sillalla”, Valya sanoi kauniilla, korvissa sointuvalla äänellään. Alik vilkaisi sivulleen narttuun, sen vaaleisiin silmiin. Valya ei edes läähättänyt, vaikka sillä oli varmasti ihan yhtä tukalat oltavat, kuin oli Alikilla. Narttuhan oli myös husky, tai ainakin huskyn sukuinen. Sen turkkikin näytti ihan yhtä tiheältä ja lämpimältä kuin Komentajan, vaikka valkea karva kulkikin enemmän ihonmyötäisenä nartun siroa, mutta silti voimakkaan näköistä kehoa pitkin. Alik huomasi siirtyneensä katsomaan kasvojen sijaan nartun vaaleaa kylkeä ja selkää. Huolimattomuuttaan mielessään itselleen kiroten, uros siirsi katseensa pikaisesti eteenpäin. Komentaja väräytti korviaan taaksepäin, vaivaantuneena. Mitä narttu olikaan sanonut? Jotain Furista. Alikin pää löi ihan pikkuhetken tyhjää.
”Ei sitä voinut sinnekään jättää”, Alik murahti vastaukseksi, kun sai taas ajatuksesta kiinni. Niin, Furia ei ollut voinut jättää liekkien keskelle, mutta haavoittuneena jonnekin hemmetin rakennukseen kyllä. Alik kurtisti kuonoaan. Oli turha alkaa syyttämään itseään. Pentu oli luultavasti kuollut ja sillä siisti.
”Se ei ollut sinun syysi”, Valya sanoi. Alik vilkaisi narttua, ja oli ainakin ajatuksissaan yllättynyt, vaikka ilme ei luultavasti kullankeltaiselta naamalta näkynytkään. Mistä narttu oli tajunnut tuollaista sanoa? Alik oli varmaan taas irvistellyt itsekseen tai jotain. Alik hymähti tylysti.
”Toivoin vain että Furi olisi löytynyt”, Alik totesi synkästi. Pennun olisi pitänyt totella, Alik ajatteli, mutta ei lisännyt sitä sanoihinsa. Alik ei tiennyt miksi Furi oli lähtenyt, mutta ainakin pentu oli kävellyt itse ikkunan kohdilla. Strix oli raportoinut jostain toisestakin hajusta, mutta ei vaikuttanut siltä, että Furi olisi pakolla kannettu pois. Alikia kiusasi se, ettei se tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta koska kunnollista, seurattavaa hajujälkeä ei ollut löytynyt. Mutta samalla tassut ajoivat kohti Yhteisöä. Oli jo tarpeeksi häpeällistä että tällaisella hädän hetkellä Komentaja ei ollut Yhteisön luona, vaan jossain hiivatin kaupunkilomalla. Alikin ilme taisi muuttua melkoisen nyrpeäksi, ja kääntäessään luimukorvaisen päänsä ja kuononsa osoittamaan taas kohti horisonttia, Alik ei nähnyt Valyan kasvoilla käyvää, pientä pettynyttä ilmettä.

”Onkohan Kartano pystyssä?” Valya mietiskeli kohta taas ääneen, pienen tauon jälkeen. Alik kurtisti taas kuonoaan. Ihan väkisinkö narttu yritti herätellä keskustelua? Alik ei olisi juuri nyt halunnut jutella, vaan kävellä hiljaisuudessa ja tuijottaa tuimasti horisonttia, kuin horisontti olisi tehnyt jotain väärää. Lyhyiden, vihaisten ajatustensa jälkeen Alik kuitenkin leppyi. Narttuhan vain yritti… öh, kun tarkemmin mietti, Kartanon mahdollisesta tuhosta puhuminen ei hurjasti nostanut tunnelmaa.
”Tiedä häntä, se on kumminkin suureksi osaksi puuta”, Alik vastasi.
”Yhteisö huomasi palon varmasti ajoissa”, Valya jatkoi varmana. Narttu sai Alikin kääntämään katseensa pois tiestä.
”Niin, ei Yhteisöä yksi tulipalo tuhoa. Eläimet on varmasti saatu evakoitua, ja ohjattua turvaan kauemmas palosta”, Alik puhui hieman reippaammin.
”Eikä happosadekaan meitä kaatanut”, Valya sanoi ja hymyili. Ja mitä ihmeitä pieni hymy tekikään. Alik oli kuvitellut, ettei narttu voinut olla enää kauniimpi, mutta sellaiseksi Valya vain maagisesti muuttui, kun narttu nosti hymyn kasvoilleen. Alikin katse pysähtyi tyystin nartun kasvoihin.
”Niin…” Alik vastasi vähän poissaolevasti, Valyan vaaleita silmiä katsoessaan. ’Niin’ sille, ettei happosade ollut ’meitä’ kaatanut, siis Yhteisöä, niinhän? Niin niin, ei Yhteisö sellaiseen kaatuisi. Alik oli jo ehtinyt ajatella, että joutuisi keräämään säälittävän kourallisen haavoittuneita, kauhistuneita eläimiä ja hautaamaan satapäin yhteisöläisiä, työtovereitaan ja läheisiään tuhkan ja hävityksen keskelle. Mutta he olivat herranjestas Yhteisö! Ei sitä niin vain tuhottu, varsinkaan jonkin typerän tulen ja hapon toimesta. Menetyksiä toki olisi, mutta Alikin kauhukuvat täydellisestä tuhosta olivat olleet liioiteltuja. Heillä oli koti ja Yhteisö minne palata.

Alik oli varmasti tuijottanut Valyaa jo monen oppikirjan mielestä aivan, aivan liian kauan, mutta se ei näyttänyt narttua häiritsevän. Valya vain jatkoi hymyilyään siinä kävellessä. Itseasiassa narttu oli vain iloinen saamastaan huomiosta, joskin Alik ei sitä tiennyt. Valyakin katsoi tietenkin Alikiin. Oikeastaan Alikista tuntui, että narttu suorastaan mittaili kultaturkkia katseellaan, nartun katseen käydessä rauhallisen varmasti uroksen kehossa, muutamaankin otteeseen. Okei, Alikin toinen suupieli nytkähti hieman. Suupieli varmaan yritti etsiä hymyä, sillä tosin oli liian vähän aikaa. Tämähän meni jo vaivaannuttavaksi, ja Alik sai käännettyä katseensa eteenpäin, tarkistaakseen muun muassa minne oli kulkemassa.
”Joten… Menemme ensin Kartanolle. Jos se on pystyssä, Yhteisö palaa sinne. Jos Kartano on palanut asuinkelvottomaksi, etsimme vain paikan jossa Yhteisö on”, Alik jatkoi kaiketi alkuperäisessä aiheessa, vakavana tietenkin. Valya nyökkäsi vieressä, tosin vieläkin hymyillen.
”Kuulostaa suunnitelmalta”, narttu totesi lyhyesti, mihin Alik nyökäytti pystykorvaista päätään.

Silta saapui aikanaan näköpiiriin, ja aikanaan myös joukko saapui sillan eteen. Kotimetsä, tai se mitä siitä oli jäljellä, avartui eteen. Tuntui että mustuutta jatkui vain silmänkantamattomiin, ja vieno tyyli nostatti ilmaan tuhkaa laiskaan pyörteeseen, joka sekin kuoli pian. Autot, jotka olivat maanneet sillan lähettyvillä, olivat täysin mustia, ruohoa ei ollut jäljellä ollenkaan, kuten ei pajukoitakaan. Kaikki oli tuhkana maassa, kuin mikäkin musta lumi. Jossakin kauempana lännen suunnassa erottui musta, synkkä seinämä. Seinämä, joka oli joskus ollut metsää, nyt vain palaneiden puiden runkoja. Ainakaan tästä kohtaa katsottuna missään ei varmaan näkynyt mitään vihreää, pelkkää tulen jälkeensä jättämää tuhoa. Nättiä katsottavaa siis.
Alik kuitenkin seisahtui hieman ennen siltaa, tuntiessaan ilmassa usean koiran jo hieman vaisut hajut. Toivon mukaan muukin poppoo tajuaisi pysähtyä, ennen kuin haju sekoittuisi tunnistamattomaksi.
”Tästä on kulkenut muitakin”, Aro oli siirtynyt siihen Alikin toisen kyljen vierelle kirsu väristen. Kirjava uros laski jo kuononsa maahan.
”Tutkikaa jäljet”, Alik tarkoitti sanansa oikeastaan vain Kaartilaisille, ja laski itsekin päätään, jotta kuivan, tuhkaisen maan nuuskiminen oli helpompaa. Nico siirtyi etäämmälle nuuhkimaan.
”Ainakin viisi(?) eri koiraa”, Aro raportoi kohta, sen käytyä kiertämässä vähän joenvarrellakin. Alik nyökäytti päätään, päädyttyään omissa tutkimissaan samaan tulokseen. Vieraita koiria. Ei Furia. Vaikka Alik uskoikin tunnistavansa tutun hajun. Igor. Jutsun laumatovereita siis.
”Pennun haju ei tunnu täällä”, Aro sanoi, melkein kuin Alikin ajatukset lukeneena. Alik kohotti päänsä taas ylös.
”Selvä… Jutsu, kaverisi ovat kulkeneet tästä tunti, ehkä kaksi sitten. Menetkö niiden mukaan? Alik vilkaisi mustan nuorukaisen suuntaan. Odottaessaan Jutsun vastausta, Alik huikkasi vielä vaimeammin Arolle.
”Meidän pitäisi juoda kun on mahdollisuus”, Alik nyökäytti päätään kohti betoniramppia, joka oli joskus toiminut tulvaa kontrolloivana ihmisten härpäkkeenä. Aro nyökkäsi ja käänsi huomionsa muuhun joukkoon.
”Käykää kaikki juomassa joella, varokaa ettette luisu veteen”, Aro huuteli.

Juri – Yad

Strix hävisi yllättäin Jurin viereltä, kun kotimatka alkoi. Strix vain otti ja käänsi kurssinsa jonnekin muualle, kuin suoraan eteenpäin. Juri vilkaisi siihen suuntaan, mukakin yllättyneenä nartun äkillisestä katoamisesta, mutta sitten leikkimielinen, ylidramaattinen ilme muuttui aidoksi hämmästykseksi, kun Strix näkyi käppäilemässä Jutsun vieressä. Hei hetkinen! Strix sattui olemaan juuri niin päin, ettei Juri oikein nähnyt nartun ilmettä, mutta Jutsun naaman Juri kyllä näki. Ja hehe, kyllä Juri huomasi miten uros oikein keimaili… Öh, saattoiko uroksesta sanoa että uros keimailee? No se ja sama. Juri virnisti, typerä lintukoira, mitä se luuli Strixiltä saavansa? Juri virnisti, vaikka tunsikin oikeasti kateuden pistoksen. Pienen vain. Sillä Strixhän oli Jurin kaveri/jotain muuta. Juri ei mennyt häiritsemään kaksikon keskustelua, mutta katsoi niitä koko matkan aina sillalle saakka, tai siihen asti että Strix oli sattunut palaamaan takaisin Jurin vierelle.

Sillalla Juri ei osallistunut ollenkaan hajun tutkimiseen, vaan seuraili laiskasti muiden touhuja katseellaan. Kukaan ei tuntunut huomaavan, ja täähän oli aikuisten hommaa. Niin niin, parempi ettei Juri menisi tuonne sotkemaan hajuja. Saisi vain paskaa niskaan. Aron alkaessa huudella juomisesta, läähättävän dalmiksen ilme kirkastui.
”Tuu Strix!” Juri haukahti ja ryntäsi varmaan ensimmäisenä veden luo. Mikäli Strix seuraisi ja ehkä saapuisi siihen Jurin viereen, tökkäisi Juri sitä kiusoitellen lapaan kyynärpäällään.
”Oonko mä Jutsua söpömpi?” Juri virnuili, ihan sama vaikka Jutsu olisi vielä kuuloetäisyydellä.

Nimi: Iitu

12.05.2019 10:33
Lich - Yad

Lich käänsi vain pikaisen katseen Zeken ohitse, kun lähestyvät tassunaskeleet paljastuivat kuuluvan Roelle ja Zerolle. Husky ei siis ollutkaan vielä lähtenyt omia menojaan. Lich epäili vahvasti, että siitä olisi nyt mitään hyötyä, sen verran hölmistyneen näköinen poloinen oli. Lich suoristi asentoaan ja sen kasvoille palasi mitäänsanomaton ilme. Muiden jakavan kommenttejaan, Lich keskittyi vain tuijottamaan Boryaa, tutkien sitä läpikotaisin. Pienikin lihaksen liikkuminen saattoi kertoa rottikselle, mihin suuntaan Kaartilainen aikoisi lähteä, jos lähtisi yhtään mihinkään. Koska minkäänlaista merkkiä ei rottiksen katse huomannut, siirtyi Lich letkeästi lähemmäs leonbergiä. Lich virnisti vain kevyesti, kun Kaartilainen ilmoitti, että siitä voisi olla jotain hyötyäkin. Ai enemmän, kuin kuolleena? Rottweiler tuhahti varsin halveksuvasti, mutta jäi silti odottamaan, minkälainen vastaus sieltä Boryan suunnalta vielä tulisikaan.

Vastauksesta huolimatta, Lich irvistäisi leonbergin suuntaan ja luimistaisi korviaan. Ehkä Kaartilainen pitäisi vain tappaa siihen paikkaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Rottiksella oli ollut viimeisen puolen vuoden aikana niin hyvät oltavat, eikä se tahtonut tehdä tyhmää virhettä, joka johtaisi vakoilijan kiinniottamiseen. Lich vilkuili vuoronperään Roerigin ja Zeken suuntiin, vaikka luopiothan eivät tässä menettäisikään läheskään niin paljon, kuin Lich itse.
"Minkä ihmeen takia sinuun pitäisi luottaa?" Lich murahti hieman kärsimättömästi ja otti uuden askeleen lähemmäs suurta urosta.

Nimi: Defia

10.05.2019 19:39
// Sisältää vähintäänkin ällöttävää kuvailua xD //
 
Roku – Auony
 
”Aaaagghhhh!” Kauhu. Puhdas ja koko kehoa järisyttävä kauhu.
Rokun huuto hukkui ympäröivään hälinään ja kolli jatkoi kauhistunutta tuijotustaan hiljaa. Epäilemättä kissa sen edessä oli kollin oma emo. Alunalkaenkin lättänä ja vino naama oli nyt jotain painajaismaista. Vasen puoli naaraan naamasta näytti melkein sulaneen pois.
Vasemmalla puolella ei ollut enää karvan karvaa ja se mitä kissan ihosta oli jäljellä, roikkui hieman kasvojen alapuolella. Punoittavassa ihossa oli rakkuloita ja vasen silmä oli muurautunut umpeen luomen ja sitä ylempänä olevan ihon toimesta. Vasemmasta korvasta oli jäänyt jäljelle käpristynyt suikale rustoa. Otsassa ja poskessa ihon alta näkyi kissan kallo.
Oikeasta suupielestä pilkotti tavalliseen tapaan kissan kieli ja suuren oranssin silmän ilme oli tuima. Nida tuhisi ja puhisi, yrittäen selvästi osoittaa tyytymättömyytensä pentunsa reaktioon. Naaras yritti avata suunsa puhuakseen, mutta näkyvä kipu pysäytti tämän. Iho suun vasemmalla puolella oli kireää ja selvästi kiinni poskessa olevan aukon reunassa.
Rokun oma suu kävi kalan lailla, mutta ääntä ei tullut. Mitä oli oikein tapahtunut?
Nida kääntyi kokonaan poikansa suuntaan, jolloin Roku näki, ettei vahinko loppunut naaraan kasvoihin. Kissan koko vasen kylki oli karvaton, kuin myös osa tämän etujalasta. Iho punoitti ja paljasta aluetta reunustavat karvat olivat karrelle palaneita. Vammat näyttivät olevan pahimmillaan naaraan naamassa ja lavassa. Muut paljaat alueet punoittivat, mutta eivät olleet rakkuloilla.
Nidan naamasta Roku oli ajatellut vamman tulleen haposta, mutta tämän karvoja katsoessaan toinenkin syyllinen nousi mieleen. Vähitellen käristynyt hajukin saavutti kollin nenän ja melko pitkälti vahvisti sen. Mutta mitä ihmettä oli voinut tapahtua? Miten Nida olisi voinut jäädä tulen armoille?
 
Roku vilkuili ympärilleen, toivoen apua. Suurin osa eläimistä oli jo lähtenyt liikkeelle. Nidan ryhmä seisoi vielä aloillaan, katsoen paheksuvasti Rokua, jonka huuto oli kiinnittänyt niiden huomion.
Luimistaen Roku painautui hieman matalammaksi, kun yksi koirista lähestyi kollia. ”Häpeäisit, tuo on todella ala-arvoista käytöstä! Ajattelisit hieman hänen tunteitaan, häneen varmasti sattuu ja si- ” Nartun läksytys katkesi, kun Nida päästi outoa ääntä, joka oli silti selkeä yritys sähistä. Roku katsoi emoaan ja nielaisi ikuisuudelta tuntuneen tauon jälkeen. Kuka muka ei järkyttyisi?
”Anna pojalle armoa. Kukapa ei järkyttyisi nähdessään emonsa tuossa kunnossa,” Vladimir totesi köhien. Narttu katsoi kolmea kissaa hieman hämmästyneenä, mutta myöntyi kuitenkin ja antoi asian olla. Vanha kolli asteli Nidan vierelle ja katsoi Rokua näyttäen hyvin väsyneeltä. Eläkeikäinen kolli oli jatkanut parantajana pelkällä äkäisellä sisulla, mutta ei ollut koskaan näyttänyt tuolta. Puolipitkät karvat sojottivat minne sattuu, kolli yski vähän väliä ja näytti niin väsyneeltä, että oli jo valmis hautaan. Roku katsoi vanhaa kollia yhä luimistaen, eikä voinut olla ajattelematta, että kilpikonnakolli tuossa kunnossa muistutti hieman Nidaa naaraan entisessä lookissa. Aina kaksikko oli kyllä jakanut ikiäreän ilmeen ja saman ikäluokan. Nyt Nida loisti jälleen erilaisuudellaan kollin vieressä.
Roku vilkuili muita ryhmässä olevia eläimiä, sillä ei ollut ollut edes tietoinen näistä tuijottaessaan vain järkyttyneenä Nidaa. Ryhmässä näytti olevan toinenkin parantaja, joka oli varmaan ihan järkevää, kun Vladimir ei vaikuttanut olevan kovinkaan hyvässä kunnossa. Ja tietysti Nidan vuoksi myös.
”Mi-mitä oikein tapahtui?” Roku kysyi käheästi, kokien puhumisen vaikeaksi. Nuori kolli katsoi vuoron perään emoaan ja vanhaa parantajaa. Vlad vilkaisi Nidaa, joka nyökkäsi tuhisten. Heti perään naaras tosin viuhtoi päätänsä ja häntää kohti edessäpäin kulkevaa joukkoa. ”Aivan,” Vladimir totesi ja pyysi läheistä kaartilaista paimentamaan kaikki liikkeelle. ”Voin kertoa samalla, kun kävelemme,” kolli köhisi.
 
Heidänkin joukkonsa lähdettyä liikkeelle pari kaartilaista tarkisti, ettei aukiolle ollut jäänyt mitään tärkeää ja liittyivät sitten ruumiskulkueen mukaan. Ruumiita kuljettava ryhmä oli lähtenyt liikkeelle viimeisenä, joten Rokun hidastama ryhmä pääsi nyt aitopaikoilta seuraamaan sen kulkua. Roku voi hieman pahoin katsoessaan hapon runtelemia ruumiita ja yrittikin pitää katseensa poissa niistä. Kolli piti myös huolen, että kulki emonsa oikealla puolella, jottei joutuisi katsomaan tämän tuoreita vammoja.
Vladimir kertoi, että Nida - jonka pitäisi olla eläkkeellä - ei ollut edelleenkään lopettanut työntekoa. Ei mitenkään yllättävää, sillä naaras ei ollut missään kohtaa lopettanutkaan. Nida oli mennyt auttamaan metsässä asuvia kissoja tulipalon aikana ja saanut palavasta oksasta päähänsä. Kissa oli hetken maannut tajuttomana palavan oksan alla ennen kuin se oli saatu revittyä hännästä ja takajaloista pois. Uskomattoman kamalasta kivusta huolimatta tajuihin tullessaan Nida oli jatkanut muiden auttamista, kunnes ei yksinkertaisesti enää pystynyt. Tulipaloa seurannut happosade oli tietysti vain pahentanut asiaa ja vaikeuttanut naaraan palovammojen hoitamista. Ensiapu oli sentään annettu ennen sadetta, joten Nida oli selvinnyt. Hapokas ilma oli kuitenkin saanut palohaavat pahenemaan ja naaras oli saanut viettää yönsä polttavissa tuskissa.
Kaikkeen siihen nähden vanha klaanilainen vaikutti olevan erinomaisessa kunnossa. Jos palovammoja ei otettu huomioon, naaras näytti voivan paremmin kuin moni muu. Rokua puistatti pelkkä ajatus siitä kuinka pahoissa kivuissa Nidan täytyi tälläkin hetkellä olla. Nuori kolli katsoi kohti emoaan varoen. Tältä puolelta naaras näytti samalta kuin aina ennenkin, vihainen puhina mukaan lukien. Roku raotti suutaan, mutta sulki sen heti uudestaan. Kolli käänsi katseensa pois.
 
Kartano näkyi puiden takaa ja monet eläimet päästivät ilahtuneita tai helpottuneita ääniä. Roku sen sijaan puhisi vihaisena, tajuamatta sitä itse. Roku ja Nida tuntuivat synkronoineen puhinansa ja kulkivatkin samassa tahdissa. Nidan takkuinen karvapuuhka ja Rokun kynitty lamppuharja heiluivat vihaisesti samaa liikerataa pitkin. Vladimir katsoi väsyneenä puhisevaa kaksikkoa.
”Huomaa kyllä, että olette sukua,” kolli totesi ja naurahti kuivasti. Nida ja Roku katsoivat ensin vihaisesti parantajaa ja sitten toisiaan. Nidan oikea puoli kasvoista peilasi samaa vihaista ilmettä kuin Rokulla, joten kolli ei voinut olla ajattelematta, että Vladimirin sanoissa oli jotain perää. Harvoin kukaan oli sanonut Rokun näyttävän emoltaan naaraan epätavallisen ulkonäön vuoksi, mutta kaksikon käytöksessä oli aina ollut yhtäläisyyksiä, tahtoi Roku sitä myöntää tai ei.
Katsoessaan emoaan Roku muisti, että oli joku toinenkin, jota kolli ei ollut hetkeen nähnyt. ”Entä Yonda, missä hän on?” Roku ei oikein tullut toimeen siskonsa kanssa, joka ei jaksanut veljensä raivoamista, kuten ei kukaan muukaan. Ilman Nidaa Roku olisikin varmaan jo täysin erakoitunut. Roku vältteli muita ihan mielellään, mutta Nida raahasi pentunsa osallistumaan Yhteisön asioihin.
Nida puhisi ärtyneenä. Naaras ei pystynyt puhumaan ja Roku oli selvästi jo unohtanut asian, vaikka Nida ei ollut sanonut mitään koko matkan aikana. Heidän joukkonsa saapui Kartanon pihalle Rokun muistaessa sen. ”Uh, um… Oletko nähnyt Yondaa?” Roku kysyi. Nida pudisti päätään. Auttamatta Rokun katse singahti kohti hapon runtelemia ruumiita.
Rokun nielaistessa ruskea tassu iskeytyi kollin poskeen. Silmät suurina kolli katsoi emoaan, joka yritti jälleen selvästi sähistä. Roku luimisti korvansa ja käänsi katseensa pois palaneesta naamasta. Sanojen puutteesta huolimatta Nidan viesti oli hyvin selvä; ”älä tapata siskoasi!”
 
”Noniin, eipäs tapella,” Vladimir köhisi. Vastahakoisen oloisesti Nida irrotti kyntensä Rokun poskesta ja mulkoili poikaansa selvästi epäillen, oliko viesti todella mennyt perille. Roku nyökkäsi vain alistuneesti. Kolli oli selvästi onnistunut hillitsemään aggressiivista käytöstään edes jonkun verran, sillä vuosi sitten tämä olisi epäilemättä käynyt emonsa kimppuun tuosta hyvästä. Niinhän Roku myös oli muutamaan otteensa tehnyt. Nida ei koskaan ollut ottanut sitä henkilökohtaisesti, mutta edes Nida ei voinut väittää, etteikö asia olisi haitannut tätä. Kukapa nyt tahtoisi oman pentunsa hyökkäävän päälleen.
”Roku, saata Nida kolmanteen kerrokseen,” Vlad kehotti tuiman katseen kera. Roku nyökkäsi, sillä syy oli kollille erittäin selvä; ilman saattamista Nida ei välttämättä menisi sinne. Sen lisäksi Roku itse tahtoi päästä heittämään murhaavia katseita kaikille, jotka uskaltaisivat katsoa Nidaa kuin hirviötä. Naaras oli saanut aina outoja katseita ja Roku oli aina vihannut sitä. Mitä sitten, jos toinen näytti vähän erilaiselta? Nyt se ero vain alkoi olla jo hieman liikaa Rokullekin.
Roku lähti saattamaan emoaan, joka tuhisi ja puhisi tyytymättömänä. Kartanossa oli jo kova hälinä päällä ja Roku mulkoili kaikkia vastaantulijoita niin vihaisesti kuin vain pystyi. Ette saatana näytä noin säikähtäneiltä!

Nimi: Defia

10.05.2019 18:54
Igor – Vihollinen (npc)
 
Igoria ei ihan hirveästi kiinnostanut pennun vastaukset, sillä eihän niillä olisi mitään vaikutusta muotopuolen toimintaan. Kaksosten katsoessa urosta Igor silti tuhahti, ”sinnepä sinne.” Vanhus suuntasikin askeleensa sillalle ja katsoi vielä kerran ympärilleen. Vieraita koiria ei näkynyt, joten Igor ontui nuorten perässä sillan yli. Joukko eteni siistissä jonossa Viktorin johdolla ja Tankin pitäessä perää.
Furin ohjeet Igor jätti jälleen huomiotta. Igorin katse oli lukittautunut mustaharmaaseen hävitykseen ja tuhoon, jonka tulipalo oli jättänyt jälkeensä. Joukon astellessa tuhkaan, perässä tulevat astuivat tarkasti Viktorin jälkiin, jättäen siis nelistään vain yhdet jäljet. Mutta sitten tuli Tank, joka tallusti huolettomana perässä, talloen muiden jäljet ehkä osittain, mutta ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Valtavan mastiffin tassut kyllä peittivät tehokkaasti alleen kaiken muun.
”Teemme pienen kiertotien,” Igor totesi Furille katsomatta taakseen. Kähisten perään Viktorille käskyn kääntyä oikealle. Joukko jatkoi pohjoiseen ja jätti mahdolliset vastalauseet Furilta huomiotta. Urokset eivät sanoneet mitään pitkään aikaan, keskittyivät vain läähättämään. Vihdoin, kun näköpiiriin tuli taas puita, jotka eivät olleet käristyneet, tuli joukkoon hieman eloa. Kolme tummaa nuorukaista ryntäsivät kohti puurajaa, saaden Igorin kiroamaan niiden perään. Vanhus nosti omaakin tahtiaan, sillä kukapa ei tahtoisi edes pienintä varjoa tässä paahteessa.
Igor kuunteli Tankin raskasta hengitystä ja vilkaisi viimein taakseen. Vähintäänkin paita roikkui yhä mastiffin leuoista ja oli aivan kuolasta märkä. Siinä missä Furi ei tietenkään ollut höyhenen kevyt, niin valtava mastiffi oli sen verran tyhmä, ettei huomaisi eroa pennun ja pelkän paidan välillä. Furi olisi siis voinut aivan hyvin kiemurrella pois kyydistä niin halutessaan.
 
Oletuksella, että Furi yhä roikkui paidan mukana, Igor vain tuhahtaisi olemattomasta kirsustaan. Tosin siinäkin tapauksessa, että pentu olisi poissa uros vain huokaisisi. Eihän pentu tiennyt joukosta mitään, joten urosta ei oikeastaan jaksaisi kiinnostaa sen pakeneminen. Siinähän kuolisi jossain pusikossa yksikseen.
Igor siis jatkaisi vain matkaansa jaksamatta edes sanoa mitään Tankille tai pennulle. Joukolla olisi kuitenkin vielä melko pitkä matka kuljettavanaan, joten vanhus ei tahtonut tuhlata pisaraakaan omaa energiaansa. Metsänpohjan vaihtuessa taas aluskasvillisuudeksi tuhkan ja paistuneen maan sijaan joukon jono muuttui vähemmän suoraksi. Viktor paineli omaa vauhtiaan kärjessä, veljesten kulkiessa melkein rinnakkain ja keskustellen keskenään. Igor ontui epätasaisessa maastossa huomattavasti vähemmän ja koki etenemisen siten helpommaksi. Puiden tuoma varjo antoi oman etunsa, mutta vesi olisi silti ollut tervetullutta, eikä läähätykseltä voinut välttyä. Tank löntysti Igorin kannoilla ja oli jossain aivan omissa maailmoissaan. Siitä syystä Igor piti korvanrepaleensa taaksepäin suunnattuna, ettei Tank lähtisi harhailemaan mihinkään perhosten perässä tai jotain muuta yhtä typerää.
Igor puhahti helpottuneena, kun tunnisti ympäröivän metsän. He olisivat aivan pian pellon laidalla.

Köpöttäen Igor asteli heinikkoon ja pysähtyi. Edessä aukeneva pelto oli sateen jäljiltä piesty, mutta ei suinkaan eloton. Aurinko oli jo ehtinyt kuivattaa suurimman kosteuden, mutta siellä täällä oli yhä lätäköitä ja pellolla kasvaneet kasvit roikkuivat surkeina melkein kyljellään. Siellä täällä lojui koiran ruumiita, mutta joukossa juoksi myös ihan eläviäkin yksilöitä. Jotkut niistä huutelivat ohjeita muille, jotka sitten mahdollisesti noudattivat niitä.
Igor silmäili ympäriinsä juoksentelevia koiria ja nuoli olematonta kirsuaan. Vanhus pisti merkille jokaisen kuolleen ja elävän koiran, jonka näki ja laski näitä. Tulos vaikuttaisi suuresti siihen mitä muotopuoli tekisi. Tankin astellessa Igorin rinnalle uros nosti katseensa siihen.
Jos Furi oli yhä kyydissä, niin pentu roikkuisi vanhuksen ylöpuolella. "Tervetuloa leiriimme," Igor totesi ihastuttavan irvistyksen kera. "Hei pojat!" Igor äyskäisi huomatessaaan nuorten olevan aikeissa painua matkoihinsa. Viktor saisi mennä menojaan, mutta Nikon ja Canon joutuisivat lapsenvahdeiksi. Tankkia, kun ei todellakaan voinut jättää yksin, eikä välttämättä olisi järkevää jättää vierasta pentuakaan. Igor tahtoisi tosin löytää jonkun luotettavamman vahdin, mutta juuri nyt kaksoset saisivat kelvata.
Viktor kääntyi katsomaan Igoria, mutta kun vanhuksen asia ei näyttänyt koskevan tätä uros soi vielä yhden ylimielisen vilkaisun kohti pentua - joka oli kehdannut puraista tätä - ja lähti sitten omille teilleen. Igor tahtoi päästä antamaan raporttinsa pomolleen, mikäli tämä olisi vielä elossa, joten määräsi kaksoset vahtimaan Tankkia ja Furia sen aikaa. Jos Furilla ei olisi mitään suoranaisesti Igorille, niin vanhus lähtisi matkoihinsa.

// Noniin, jotain jossittelua siellä nyt. ^^ Mutta jooh, jos et tarvitse Igoria, niin se vaan häipyy, mutta jos tarvitsee, niin se tuhisee jotainnn. Muttahhh, nyt on kuulkaas kysymystuokion aika. Vaviskaa kuolevaiset!

Eli kuinka paljon noita vihollisia nyt suunnilleen on? Oliko se joku +-50? Varmaan se olisi sitten se elävä osuus (?), kun niitä nyt on jo tapettu siellä kaupungissa ja sitten tossa sateessa.
Sitten toisekseeeen, onko joku tekemässä sitä Alfaa? xD Mulla tosiaan on sille ne tiedot valmiina, kun joskus uhkasin tehdä sen, mutta kyselin silloin kysymyksiä, eikä kukaan vastannut niihin. ;<
Niissä oli ainakin se, että mikä on Alfan ja Betan suhde, onko se about niin kuin Johtaja ja Varajohtaja vai jotain muuta? Vai onko se pelaajista kiinni? Siihen liittyen tietysti myös, että jos teen sen Alfan niin onko kenelläkään kiinnostusta tehdä sitä Betaa vai onko se vaan joku haamu? Koska itse en kai molempia saisi tehdä, enkä varmaan haluaisikaan, mutta ehkä niiden suhteeseen tahtoisin kyllä vaikuttaa. ^^'''
Sittennn... mulla taisi olla jotain muitakin kysymyksiä, mutta en nyt oikein muista ja ne taisi olla ehkä enemmän Meikäläiselle suunnattuja, kun sillä oli silloin niitä omia suunnitelmia tuon lauman suhteen. Mutta en tiedä hautasiko se ne vai ei, mutta aina voin jotenkin maagisesti ne kiertää varmaan. xD (oikeastaan jonkun ratkaisun siihen jo keksinkin, mutta en nyt tähän sitä kaada)
Aivan, yksi oli ihan vaan siitä tuon lauman motivaatiosta tai tehtävästä tai päämäärästä tai mistä olikaan. Mutta siihen nyt on rooleissa jo leivottu jotain epämääräisiä vastauksia. xD

Eipä siinä nyt niin monta kysymystä sitten ollutkaan, mutta se johtunee siitä, että mun pää lyö tyhjää... Hirveästi tyhjää tekstiä silti. //

Nimi: Glowe

05.05.2019 19:20
Venta - Yad

Norjanharmaa kuunteli kishua harmaankirjavat korvat rennosti pystyssä ja eteenpäin suuntautuneina. Vaikutti siltä, että Adja meni vähän hämilleen Shilon kysymystulvasta, mutta kukapa nuorta kishua olisi siitä voinut syyttää. Venta ei voinut olla hymyilemättä vähän huvittuneesti peuran toisella puolella, kun Adja meni vitsaillen Shilon sanoihin mukaan ja väitti lentämisen olevan hauskaa. Harmi vaan, että Shilo vaikutti ottavan melko tosisaan lentämisasian, tai ainakin siltä Ventasta tuntui.
"Hyvä ettei mitään käynyt. Peura osaa kyllä tehdä pahaa jälkeä niin halutessaan" Venta totesi, nyökäyttäen harmaata päätään lyhyesti Adjan vastaukselle vammoista. Adja jatkoi kertomista miten oli tänne alunperin tupsahtanut.
"Minäkin olen alunperin kotoisin ulkomailta. Matkaaminen oli kyllä hienoa vaaroista huolimatta, mutta vakituisen asuinpaikan löytyminen on mukavampaa", Venta sanoi. Nuorella kishunartulla oli kyllä mittava määrä arpia. Venta oli sentään vaellellut ainakin puoli vuotta, eikä silti ollut saanut yhtäkään arpea mukaansa. Adjalla oli varmaan ollut tosi huono tuuri vastaantulijoiden suhteen. Ainakaan näin päällepäin ei vaikuttanut siltä, että Adja olisi sellainen koira, joka alkaisi haastamaan riitaa muiden kanssa, joten kaipa vastaantulijoiden oli sitten täytynyt olla ikäviä.
"Oh, sen kissan täytyi olla Auonyn Päällikkö Aslan", Venta vastasi Adjalle. Eihän koko Yhteisössö ollut muita kumarrettavia kissoja, (voi Flaga-parkaa) ellei joku nyt jostain syystä ollut oikein kohtelias jollekin parantajalle tai vanhukselle. Mutta parantajat ja vanhukset eivät jaelleet oleskelulupia, joten pienellä päättelyllä ainoa vaihtoehto olisi Aslan-herra. Milloinkohan kolli edes aikoi valita uuden Varapäällikön? Ajatus käväisi vain pikaisesti Ventan mielessä, sillä oikeastaan norjalainen ei ollut hurjan kiinnotunut Yhteisön politiikasta. Narttu ei myöskään seurannut eläinten juoruja niin ahkerasti, että tietäisi mahdolliset seuraajaehdokkaat Varapäällikölle, tai kenellekään, jos jotakin kamalaa nyt sattuisi tapahtumaan Arvovaltaisille.
Venta jatkoi häntäänsä heilauttaen, kun kishu oli kiitellyt saamastaan avusta; "Yhteisössä ei jätetä apua tarvitsevia pulaan. Tänne aikalailla kaikki ulkopuoliset ovat tervetulleita."

Venta jäi seisomaan matalaan veteen, kun Adja jo polkutteli rantaan ravistelemaan turkkiaan. Toisen touhua katsellessaa Venta huomasi, kuinka painavalta sen oma turkki tuntui, vaikka eihän se ollut ihan läpimäräksi ehtinyt kastuakaan. Norjalainen pidäyttäytyi ravistelemasta itseään, märkä turkki viilentäisi oloa mukavasti, kunhan tästä lähdettäisiin liikkeelle. Valkean nartun turkista Ventan katse siirtyi Adjan kasvoihin, kun se puhui syömisestä.
"Nooh, oikeasti ruokaa pitäisi ensin viedä Yhteisölle, mutta tästä jää ylijäämää. Ja jep, onpahan sitten helpommin kannettavissa", Venta myöntyi Shilon sanoihin. Venta ei läheskään aina toiminut Yhteisön säännön mukaan, varsinkin jos oli löytänyt hyvän saalisapajan, josta saisi helposti useamman saaliin. Saaliin jahtaamisessa kun tuli aina nälkä. Oli muuten mukavampaa metsästää itse itselleen, kuin ottaa jonkun toisen saalistamaa ruokavarastosta. Ja sitenhän varastoa kerrytettiin, että metsästi itselleen erikseen, eikä vain tuonut päivän saalistaan paikkaamaan sitä ruokaa, jonka itse kohta söisi. Jokatapauksessa, Ventalla oli nyt nälkä, joten sille sopi paremmin kuin hyvin peuran syöminen.
"Syödään vaan", Venta ilmaisi hymyillen mielipiteensä myös muille.
"Mutta vedetäänkö se ensin kuivalle maalle? Syöminen voisi olla vähän helpompaa" Ventan mielestä saalista olisi helpompi repiä rannalla, kuin peuran ollessa osin uppeluksissa.

Jos muut yhtyisivät mielipiteeseen peuran raahaamisesta, Venta tarruisi elukkaa niskasta kiinni, ja hoitaisi oman osansa siitä vetämällä. Jahka peura olisi ainakin suurimmaksi osaksi rannalla, aloittaisi Venta myös aterioinnin sieltä niska puolelta. Jalat ja kylkiluut olivat helpompia kannettavia, joten ehkä niihin ei kannattaisi kovin paljoa koskea. Ventasta kyllä tuntui, etteivät he kolmisin kykenisi kantamaan koko peuraa yhdellä reissulla. No, hehän voisivat pyytää apua viedessään ensimmäistä satsia.
Venta oli repinyt ja syöynyt peuran niskan aikalailla kokonaan, ja aloitteli parasta aikaa harteita, kun ilmassa kuului vahva, kantava ulvonta.
"Mikäs tuo oli?" Venta ehti ajattelematta kysäisemään, väräytellen pystyjä korviaan äänen suuntaan. Kuului aukion suunnalta. Ja hei, Venta tunnisti äänen. Mystic! Venta kurtisti hieman kulmiaan kuullessaan pelastajansa ulvovan, mutta rentoutti pian ilmeensä. Eihän ulvonta kuulostanut edes kutsuhuudolta, saati sitten hätäiseltä.
"Aukiolla tapahtuu jotain", Venta totesi.

//Tässäpä onkin hyvä kysyä, että miten tahdotte, onko ulvonnoissa (miten tää taivutetaan) vain kyse äänensävyistä, vai voiko niistä ymmärtää jotain monimutkaisempiakin viestejä?

Nimi: Defia

01.05.2019 11:38
Jutsu – Vihollinen (npc)

Musta uros läähätti raskaasti paahtavan auringon alla. Yöllä liikkuminen oli kesäisin huomattavasti mielekkäämpää kuin päivisin paistuminen. Jutsu ei silti valittanut, koska ongelmalta ei juuri nyt voinut oikein välttyäkään. Sen lisäksi joukossa oli muitakin mustaturkkisia koiria, joten olisihan se ollut noloa valittaa.
Nuorukainen keräsi kielen suuhunsa pienen nartun tullessa tämän vierelle. Sticks? Jutsu hymyili alaspäin nartun puhuessa ja lyhensi hieman askeltaa, ettei toisen tarvitsisi kiriä liikaa. Kysymyksen jälkeen Jutsu yritti näyttää yllättyneeltä, mutta saattoi näyttää ennemminkin huvittuneelta. Uros hymisi mietteliäänä toisen vielä jatkaessa sanojaan. Heh, ainakaan narttu ei ollut täysin typerä, Jutsu ajatteli esittäessään miettivänsä sen sanoja.
”Aa… eipä tullut mieleenkään. Mutta kyllähän se on voinut ollakin,” uros totesi pohtien. ”Minä ja pari muuta lähdimme etsimään ruokaa eilen, joten ehkä joku muista on eksynyt tänne. En tosin löytänyt tovereideni hajua etsiessämme sitä pentua. Toisin kuin sinä, minä en olisi oikein mahtunut siitä ikkunasta sisäänkään varmistamaan asiaa. Hienosti sujahdettu muuten,” Jutsu selitti ja heitti loppuun vielä pienen kehun hymyllä höystettynä. Jutsu ei vaivaantunut puhumaan yhtä hiljaa kuin narttu, mutta piti sentään volyyminsa sellaisella tasolla, etteivät etummaisena kulkevat sitä välttämättä kuulleet. Turha kuiskia, kun ”ei ollut mitään salattavaa,” köh köh.

Jutsu yritti pysyä ennen kaikkea rentona, mutta silti nartun esittäessä vitsikkään kysymyksensä uroksen kasvoilla kävi hetkellisesti yllättynyt ilme, jonka uros pyyhki nopeasti pois vinolla virneellä. Oli nimittäin osunut aika vaaralliseen paikkaan. Jutsu ei itse harrastanut kannibalismia, mutta se tiesi kyllä koiria, jotka niin tekivät. Esimerkiksi Igor.
Oikeastaan myös Drakan oli ollut yksi niistä koirista, joten oli kai ollut aika oikein, että varikset olivat syöneet sen sekopään jäänteet. Mikähän eläin söisi Igorin? Tai muut saman aatteen tukijat. Jutsu ei tiennyt olisiko mahdollisesti voinut joutua samalle tielle, jos hänellä ei olisi ollut emoaan. Kannibalismi ei kyllä ollut mikään yleisestihyväksyttävä asia edes näiden laumassa, mutta kukaan ei sitä myöskään kieltänyt. Olihan se tietyllä tavalla myös tuhlausta tappaa joku ja jättää tämän ruumis sitten vain mätänemään. Silti toiset koirat, kuten Jutsun emo, olivat todella vahvasti pelkkää ajatusta vastaan. Sen vuoksi Jutsukaan ei ollut sitä koskaan tehnyt, mutta aina välillä kysymys nousi uudelleen esiin, kuten edellisenä iltana. Nyt uroksen emokaan ei ollut elossa sanomassa ei.
Jutsu naurahti ensin hieman hiljaa ja hermostuneesti, tuottaen sitten huomattavasti luonnollisempaa naurua sen perään. Uroksen nauru kuului mahdollisesti koko ryhmän korviin, mutta sillähän ei ollut väliä. Vakuuttaakseen nartun siitä, ettei mitään vaaraa ollut Jutsu vastasi naurahtaen, ”en tietenkään.”

”Yksi tovereistani kyllä näyttää siltä kuin voisi syödä sinutkin vain yhtenä suupalana, mutta hän on todella leppoisa kaveri, eikä tekisi mitään sellaista,” Jutsu jatkoi vielä hymyillen. Tarkoittaen tietenkin Tankkia. Juurikin mastiffin mukana olo tarkoitti myös sitä, ettei Igor voisi syödä pentua ainakaan muiden nähden. Sting..? oli maininnut huoneessa olleen veren, joten Jutsu ei ollut kovinkaan toiveikas siitä, että pentua löytyisi enää elossa. Igor tuskin oli kuitenkaan pentua huoneesta raahannut, joten ehkei sitä oltu syöty. Siitä uros ei kuitenkaan mennyt takuuseen, joten tunsi olevansa melkoinen huijari. Jutsu vain toivoi, että olisi ollut yhtä sulava valehtelija kuin Igor.
Yhhyh, pitää kyllä pyyhkiä se vanha ruma pärstä mielestä, Jutsu tuumasi. Luppakorva silmäili pientä pystykorvaa vierellään ja hymyili. ”Sinulla on muuten kauniit silmät, hyvin erikoiset,” Jutsu sanoi häntä heiluen. Eipähän hän voinut mitään hävitäkään näiden vieraiden joukossa. Olisit edes sanonut sielukkaat tai jotain muuta, Jutsu sätti itseään. Uros ei jaksanut kuitenkaan hautoa asiaa, vaan keskittyi olennaiseen, eli nartun katselemiseen. Tosin, voihan kehvelin kihveli! Jutsu tajusi, että oli ehdottomasti lähestynyt asiaa väärästä kulmasta, nimittäin korkeuksista, jonka tarjosivat uroksen omat jalat. Olisihan tämän pitänyt vähintäänkin ryömiä maassa, kun narttu sattui olemaan noin pieni. Se sitten mikä olisi vielä alempana lienee mysteeri.
Tasatakseen lämpötilaansa uros päästi kielensä tippumaan takaisin pihalle. Mahtavaa idiootti, Jutsu tuumasi itsestään ja läähätti menemään. Vilkaistessaan eteenpäin uros näki sillan, jonka yli hekin olivat kaupunkiin saapuneet. Kohta pääsisi siis puiden suojaan. Ehkä.


// Okei, eli ihan vaan in game time-linen vuoksi oletan, että Igor ja muut on mennyt sen sillan yli ennen Yhteisöläisiä (vaikken sitä vielä pelannutkaan, mutta se menee seuraavassa huis hais), jolloin siellä voi varmaan ainakin heikosti niiden hajua olla. Mutta koska Furi alistui kannettavaksi, niin sen hajua ei ole siellä, muhaha >:D

Paaitsi, jos olette eri mieltä xD //

Nimi: Untuva

28.04.2019 21:40
Luna - Auony

Musta naaras kipitti selvästi apua tarvitsevan kissan luokse ja pysähtyi sen vierelle. Voi kuinka huonossa kunnossa se olikaan! Luna ei ollut nähnyt kauempaa, että kissa oli jopa näin huonossa kunnossa. Vaikkei metsäkissa tiennyt vielä kaikesta kaikkea, se ymmärsi, ettei kissalla ollut enää paljon mahdollisuuksia. Mutta olisiko sillä ollut, jos se vain olisi löydetty aiemmin? Lunan omien ajatuksien myötä naaras nielaisi. Miten raskasta olikin ajatella, että olisi pitänyt olla nopeampi, jotta joku toinen olisi voinut selvitä. Mutta Luna tiesi sen kuuluvan parantajan työhön. Naarasta tuntui, ettei helppoja juttuja tainnut ollakaan - vaikka niitä tietenkin oli, ei Luna pystynyt niitä tällä hetkellä ajattelemaan.
Ympärillä alkoi kuulua sanoja, kuin kartano ja koti ja ennen kaikkea korviin pisti lähtö. Pääsisivätkö he kotiin? Oliko kartano... no kartano? Ei vain kasa palaneita seiniä, vaan ihan kunnossa oleva koti?
Yhteisön keskuudessa levisi nopeasti, että joku oli jo käynyt tarkastamassa kartanon tilanteen ja kaikki oli kunnossa. Luna pystyi vain huokaisemaan helpotuksesta, sillä olihan mahtavaa tietää kodin olevan kunnossa.

//ei mitään hajua mitä tässä välissä tapahtui//

Musta naaras auttoi vierellään kävelevää pienempää naarasta eteenpäin. Se oli uupunut happosateen jäljiltä, eikä oikein pysynyt omin avuin pystyssä. Niinpä Luna käveli sen vierellä tukena. Pian yhteisö lähtisi kohti kartanoa. Vihdoinkin. Ja onneksi. Metsäkissasta ajatus arkeen paluusta tuntui niin mukavalta, että sen olisi tehnyt hypellä ilosta. Yleensä arki tuntui vain kivalta. Nyt se tuntui naaraasta aivan mahtavalta.

Nimi: Defia

26.04.2019 22:49
Shilo – Yad

Shilon häntä viuhtoi villinä Adjan vastatessa sen tärkeimpään kysymykseen. Olihan kyseessä ensikäden kokemusta lentämisestä!
Shilo ei todellakaan sopisi soluttautujan tai vakoojan hommiin. Sen loppumaton puhetulva saattaisi epäilemättä hämmentää vihollista, mutta samalla narttu vuotaisi kaikki omat salaisuutensa, toisten selvittämisen sijaan. Tai sitten ei. Vaikkei se siltä ehkä vaikuttanutkaan, niin Shilo pystyi kyllä hallitsemaan puhetulvaansa. Sen tietysti todisti se, että ajoittain narttu oli jopa hiljaa.
Nytkin kuunnellessaan Adjan puheita Shilo teki sen hiljaa ja nyökkäili vain innokkaasti toisen sanoille. Kishun kertoessa olleensa tulen lähettyvillä Shilo valpastui jälleen. "Hienoa, että selvisit sieltä. Oletko ennen nähnyt tulta? Minä näin eilen ekaa kertaa," narttu sanoi.

Adjan kääntäessä aiheen saaliiseen Shilo katsoi kuollutta peuraa ja nuuhki ilmaa toiveikkaana. Olihan nartulla nälkä, kun se ei ollut syönyt sitten edellisen aamun. Shilo nosti iloisen katseensa takaisin Adjaan.
"Eiköhän se käy, minua ainakin hiukoo," Shilo vastasi häntä heiluen. "Jäisi vähemmän kannettavaakin," tämä lisäsi vielä hymyillen. Korviaan höristäen narttu kuitenkin käänsi katseensa kohti Ventaa ja katsoi tätä kysyvänä. Tosiaan Shilohan ei ollutkaan enää metsästäjä, joten ehkä asiat olivat muuttuneet. Ainahan oli ollut tarkoituksena viedä ruokaa ensin muille ja vasta sitten ruokkia itsensä, mutta kyseessä oli kuitenkin peura ja Shilo tiesi monien metsästäjien syövän ensin itse. Lisäksi sen todellinen kaataja oli ulkopuolinen jolla ei ollut mitään pakkoa jakaa saalistaan Yhteisön kanssa, vaikka se ehkä sopivaa olisikin, kun kaato oli tapahtunut Yhteisön alueella.
Odottaessaan Ventan mielipidettä asiaan Shilo vaihtoi jälleen painoaan ja tajusi jonkin olevan oudosti. Jomotus jalassa ei tahtonut ottaa loppuakseen. Shilo vilkaisi kohti tassujaan kuin odottaen jonkin pienen olennon purevan koiraa silläkin hetkellä. Narttu näki vain pilkut jaloissaan ja hymähti mietteliäänä.

Nimi: Iitu

26.04.2019 16:26
Furi - Yad

Tuijotan hyvin epäileväisesti rumiluksen herttaista hymyä ja luimistan korviani vielä enemmän vastauksen kuultuani. Auttaa? Repimällä minut palasiksi koko joukon kanssa, vai miten nuo meinasivat 'auttaa'? Korvani tuntuvat menevän jo melkein ihan nurinkurin, enempää niitä ei varmaan voi enää luimistaakaan. Igorin viimeinen avuntarjous kuitenkin saa minut empimään. Alikin ja niiden luokse vai? Pakkohan Igorin niistä oli puhua.
"Joo, Furi", mutisen kireiden leukojeni takaa, ennenkun annan korvieni levätä ja palata napakasti pystyyn päälaelle. Heiluttelen niihin vielä vähän tuntoakin takaisin.
Reippaasti otan puolikkaan miniaskeleen lähemmäs Igoria, ihan vain näyttääkseni, että kyllä tässä osataan ihan itsekin kävellä. Minua ei tarvitse kantaa! Ensinnäkin, kukaan noista ei näytä siltä, että kantaminen olisi railakasta puuhaa, ja toisekseen, se tekisi karkuun lähtemisen oikein vaikeaksi, jos pitäisi jonkun leuoista ensin irti päästä. Minun tassunihan kuljettavat minua ihan itse, ja sillä sipuli! Katselen varautuneena hieman ympärille. Hmm. Minulla ei ole edelleenkään harmainta aavistustakaan siitä, missäpäin maailmaa Alik edes oli, saatika sitten muista jäsenistä. Eivätkä nämä varmaan ole kaupunkiin palaamassa niitä etsimäänkään, vaikka kuinka hymyilyttää. Eikai Igor nyt kaupungin laidalla olisi, jos sillä enää kaduilla olisi mitään asiaa? Joten oletan joukon olevan matkalla jo joen toiselle puolelle, Yhteisön luokse. Eivätkö ne sinne halunneet? Vilkuilen hieman yrmeänä muita koiria. Näistäkö pitäisi tulla uusia tovereita? Jee. Tai sitten ei. Jotenkin en pysty näkemään Igoria osana Yhteisön laumaa. Toisaalta, minä tiesin, missä Yhteisö majaili, nuo eivät. Pääsisin niiden seurassa todennäköisesti nopeammin kotiin. Niinpä nyökkään varovasti.
"Okei, kiitos. Kadotin tosiaan muut tuolla. Mutta laumani asuu joen toisella puolella. Voin näyttää nopeamman tien. Sinnehän te olitte menossa, eikö?"
Katsahdan vielä epävarmemmin ympärilleni. Viktor tuhahtaa minun korviin hyvinkin halveksuvasti, kun taas kaksosten katseet vaeltavat Igoriin. Ok, kiva vastaus. Ehkä tässä pitäisi sittenkin vain kiittää tarjouksesta ja juosta?

En kuitenkaan ehdi edes miettiä ajatuksiani loppuun, ennenkun suuren mastiffin pää on taas kurottautunut minua kohti. Uhmakkaasti nostan kuononi pystyyn ja tuijotan ruskeisiin silmiin. Mastiffi ei kuitenkaan syö minua päivälliseksi, vaan upottaa pääni kuolakasaan valtavalla kielellään. Jähmetyn paikoilleni, ennenkun ravistelen itseäni niin lujaa, että kielikylpy loppuu. Yööööökh! Tuijotan silmät suurina valtavaa urosta, joten minulta jää Igorin poistuminen täysin huomioimatta. Olisin mielelläni loikkinut vanhan koiran perään, ellei hyväntuulinen mastiffi olisi napannut paidastani kiinni ja nostaessaan päätään, ei minulla tietenkään ole mahdollisuuksia lähteä yhtään mihinkään. Surkeana kauhon ilmaa tassuillani, mutta Tankin häntä vain heiluu puolelta toiselle. Kantakoon sitten. En jaksa tapella itseäni irti. Sitäpaitsi, tästä seurueesta suurin uros vaikuttaa vaarattomimmalta. Eihän se ole tehnyt muuta, kun yrittänyt antaa kuolapusuja. Paidasta roikkuen voin siis melkein turvallisin mielin katsella ympärilleni, kun Tank lähtee tarpoamaan Igorin perään. Pienessä päässäni kehittelen jo valmiiksi suunnitelmaa, miten ravistella itseni paidasta irti, jos jotain kamalaa tapahtuisi. On se helpompi näin, kuin jos niskasta revittäisiin.
"Sillan yli ja sitten vain pahimpia tulipalonjälkiä seurailemaan", haukahdan Igorin selän suuntaan. Sitten tyydyn vain roikkumaan mastiffin leuoissa kuin mikäkin rätti. Tosi kiva.

Nimi: Defion

22.04.2019 15:59
Igor – Vihollinen (npc)

Oooh, pennullahan oli sisua. Ehkä se ei ollutkaan heti kupsahtamassa. Syntyisikö siitä siis ongelma vai hyötyä? Mitäkö Igor halusi? Loppua ihmiskunnalle ja rauhaa maan päälle. Hehehe.
”Auttaa, tietenkin,” Igor vastasi erittäin ’herttaisen’ hymyn kera. Muotopuoli katseli hetken ympärilleen. Lähistöllä ei vaikuttanut olevan muita. Pentu oli siis varmaan eksynyt sateen aikana. Joko se oli hylätty kaupunkiin tai sitten sitä etsittiin muualla. Joka tapauksessa tähän jäämisessä ei ollut mitään järkeä. Pentu voisi johdattaa heidät oman laumansa luo, mutta ei juuri nyt.
”Eksyitkö isästäsi? Voimme viedä sinut takaisin laumasi luokse.”

Igor tarjosi apuaan karmivan hymynsä kera, mutta mietti samalla, ettei jaksaisi kauaa leikkiä kilttiä. Aurinko poltteli töykeästi uroksen karvatonta päätä ja sai sen ihon punertamaan. Uros kutsui Alikia yhä Furin isäksi, vaikka ei ollut kovinkaan vakuuttunut sen olevan niiden suhde kaksikon esittelyn vuoksi, mutta toisaalta sillä ei edelleenkään ollut väliä. Ainoa tapa, jolla asia saattoi Igoria kiinnostaa, olisi se, että kuinka tietoa voisi hyödyntää kyseisiä koiria vastaan.
”Furihan se oli?” Igor kysyi empien kuin olisi vain vanha ja huonomuistinen rakki. Vaikka uros ylpeilikin juurikin mielensä terävyydellä, ei sitä ollut syytä näyttää. Oikeastaan, se itsessään oli hyödyllinen taktiikka. Kun näytti jo valmiiksi vanhalta ja raihnaiselta, ei tarvinnut edes esittää mitään ja muut pitivät sinua täysin hyödyttömänä. Olisi siis täysin typerää paljastaa osaavansa käyttää päätään, jos ei mitään muuta.
Välittämättä siitä myönsikö pentu nimensä, niin Igor jatkoi, ”olet varmasti uupunut. Jos tulet mukaamme, sinun ei tarvitse huolehtia mistään, kannamme sinut vaikka kotiisi asti.”
Oikeammin minne asti pentu ikinä pysyisikään elossa.

Joukon ensimmäinen määränpää olisi muutenkin niiden oman lauman luona. Tällä joukolla ei nimittäin hirveästi valloituksia tehty. Sitäkin tärkeämpänä Igor kuitenkin piti juurikin heidän laumansa tilanteen kartoittamista. Toisin kuin tämä pieni joukko, joka oli päässyt talon sisään suojaan, niin loput laumasta olivat mitä luultavimmin jääneet sateen armoille. Igor ei voinut tietää oliko puistakaan paljoa hyötyä, mutta sekin vaatisi sen, että ne idiootit hakeutuisivat niiden alle.
Siinä tapauksessa, että suurin osa laumasta olisi kuollut sateen mukana, niin Igorin pitäisi luultavasti vaihtaa puolta. Kaikkine vammoineen vanha uros ei selviytynyt kovinkaan tehokkaasti yksin ollessaan. Se olisi vain rasittavaa, sillä Igor ei todellakaan jaksaisi leikkiä kilttiä kovinkaan pitkiä aikoja putkeen. Mukaansa uros voisi ottaa vain sellaisia koiria, jotka osaavat käyttäytyä myös toisella tavalla kuin vain ”vahvimmat syövät heikommat” -mentaliteetilla. Sitten tietysti pitäisi syövyttää toinen lauma sisältäpäin ja kukistaa se sen seurauksena kevyesti.
Turha siitä tosin vielä olisi huolehtia. Olihan mahdollista, että suurin osa niistä idiooteista olisi vielä elossa. Silloin pennusta voisi olla jotain hyötyä elävänä. Voisi olla olemattakin, riippuen siitä kuinka paljon sen toverit arvostivat sen henkeä. Tai sitten siitä voisi vain rutistaa tietoa.

Igor haukotteli ja käänsi samalla päätään katsoakseen Viktoria. Nuori uros tuhahti ärsyyntyneenä, mutta aikoi selvästi antaa asian olla tältä erää. Lyhyt musta turkki auringossa kiiltäen Viktor lähti jo edeltä kävelemään. Selvänä merkkinä siitä, ettei hän ainakaan kantaisi pentua.
Tank tuhisi ja nuuskutti pentua edelleen ja vihdoin sen herneaivot muistivat mitä veren haju tarkoittikaan. ”Hei, sinähän olet loukkaantunut! D:” Mastiffi ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä, mutta turvautui ainoaan asiaan, jonka tiesi. Valtava kieli työntyi kohti pennun kasvoja tarkoituksena kylvettää koko tämän punertava pää, vaikkei pahimmat vammat siinä olleetkaan. Se tietysti oli molempien onni, ettei mastiffi yrittänyt nuolla mahdollisia lasinsiruja.
Igor huokaisi kyllästyneenä. ”Eiköhän mennä,” muotopuoli totesi astuen pennun ohi.

Huolimatta siitä kuinka kuolainen tai epäkuolainen pentu nyt oli, niin Tank yritti häntä heiluen tarrata tämän selkää suojaavaan osuuteen kankaasta. Tank kantaisi Furin oikein mielellään. Kankaasta kantamalla kyyti olisi mahdollisesti myös paljon miellyttävämpää, ilman nahkaa tukistavia hampaita.
Siinä tapauksessa, että Furi pakenisi mastiffilta, Igor huikkaisi lapansa takaa käskyn veljeksille ottaa penikka kantoon. Oli nappaajana sitten Nikon tai Canon, niin veljekset kyllä riuhtoisivat pennun niskavilloista mukaan. Valittaen toinen toisilleen siitä, miksi heidän piti aina tehdä kaikki paskahommat.
Ja jos Furi keksii jotain muuta vilunkipeliä, niin Igor-sedästä tulee hyvin vihainen. >:D

Nimi: Defia

22.04.2019 15:57
Roku – Auony

Suuri kolli sätti ja kirosi itseään. Miksi ihmeessä sen muka pitäisi auttaa? Siitä huolimatta kolli ei jättänyt tehtäväänsä kesken. Sokea koira pelasi vaarallista peliä.
Rokulla kesti jonkun aikaa ennen kuin onnistui löytämään Parantajan, jolla ei ollut kaikki tassut täynnä työtä. Kiireiseltä tämäkin kolli näytti, mutta se oli juuri saanut edellisen potilaan paketoitua. Roku tunnisti nuoren (vanhan tyyppisen) siamilaisen, Devonin, joka oli vastikään valmistunut parantajaksi. Kaksikko oli tavannut Rokun ollessa Shinin oppilaana, muuten Roku tuskin olisikaan muistanut tätä.
”Tuolla on kissa, joka tarvitsee apua tai sen koirakaveri varmaan tappaa sen,” Roku sanoi töksäyttäen. Devon rypisti kulmiaan Rokun oudolle väitteelle. Suurempi kolli jätti tarkoituksella kertomatta, että kyseessä oli Shin. Roku nimittäin tiesi, ettei Devonkaan pitänyt mustasta parantajasta. Roku ei yhtään ihmetellyt asiaa, vaikkakin hieman epäröi tämän suostuttelua muistellessaan huhua, jonka oli kuullut. Jotenkin kolli sai silti nuoren parantajan tulemaan mukaansa.

Roku oli oikeastaan hyvin kateellinen Devonille. Kaksi kollia olivat melko pitkälti toistensa vastakohdat. Raskas ja tumma Roku valkoisilla merkeillä, vaalea ja hoikka Devon tummilla merkeillä. Raivoisa ja epäkohtelias Roku, rauhallinen ja kohtelias Devon. Hyvän maineen omaava tuore parantaja... klaanioppilas, jonka valmistuminen ei vaikuttanut todennäköiseltä.
Kollit olivat vieläpä olleet parantajaoppilaita samaan aikaan. Devon oli kyllä Rokua vanhempi ja oli jo silloin ollut tätä kokeneempi. Salaa Roku oli jo silloin ihaillut kuinka rauhallinen toinen oli. Shinin kanssa Devon ei sentään osannut toimia yhtään Rokua paremmin. Oikeastaan se oli helpottanut Rokun oloa hieman, kun tämä näki Devonin kamppailevan itsensä kanssa mustan parantajan grillauksen alaisena. Ei kai yksikään nuori kolli voinut ymmärtää mitä sen sairaan leveilijän päässä tapahtui?
Johdattaessaan Devonia kohti kyseistä limanuljastaa Roku vilkuili maskillista naamaa. Oliko niissä huhuissa jotain perää? Rokun oli vaikea uskoa, että olisi. Toisaalta Shinistä Roku uskoi melkein mitä tahansa. Paitsi sen, että kolli tekisi jotain hyvää hyvyyttään.

Roku näki sokean koiran nousevan ylös. "Tarkoitin tuota mustaa pirua," nuorukainen sähisi. Devonin koko olemus jäykistyi. Selvästikään se ei ollut mielissään tarjotusta potilaasta. Roku katsoi kuinka Devonin ilmeetön ilme muuttui happamaksi. Siamilainen katsoi nuorempaa kollia kulmat ärtyneessä kurtussa, selvä syytös. Roku mulkoili ihan yhtä syyttävästi takaisin, yrittäen telepaattisesti viestiä sen, että ei voinut muutakaan.
Roku ei olisi itsekään halunnut auttaa vanhaa opettajaansa, mutta ei tahtonut sokean koiran potevan syyllisyyttä sen tappamisesta. Koira oli syytön kissan sairaaseen luontoon. Ainakin Roku toivoi niin. Se vasta olisikin kamalaa, jos Roku olisi teoillaan auttanut läpimätää rakkia.
"Sinä olet parantaja, etkö olekin?" Roku kysyi syyttävään sävyyn. Devon nosti päätään kuin olisi aikeissa sivaltaa loukkauksen takaisin, mutta päätti selvästi toisin. Hymähtäen parantaja ohitti klaanioppilaan ja suuntasi kohti kissaa kantavaa koiraa.

Roku asettui läheisen puun juurelle katsomaan Devonin työskentelyä. Sinisilmäisen kollin ilme pysyi vakavana sen tutkiessa mustaa kollegaansa. Koira oli sokea, joten ihan hyvinhän Devon olisi voinut vähän pilailla tajuttoman kollin kustannuksella. Okei, ei Devon ollut sellainen.
Mustavalkea kolli säpsähti seropin huutaessa. Mitä se oikein yritti? Huudon saatteleman paikalle saapui suuri koira, jota Roku katseli kysyvänä. Nuorukainen oli kuullut vain osan siitä, mitä Devon oli sanonut, joten ei ollut varma mitä tapahtui. Doggin tarratessa kiinni mustan parantajan takatassuihin nojasi kolli kiinnostuneena eteenpäin.
Wiuuuu, siinä sai Shin kyytiä. Silmät lautasina Roku katsoi kuinka doggi heijasi elottoman näköistä kissaa suuressa kaaressa. Roku jopa tunnisti mitä tämä teki. Yritti avata tukkeutuneen ilmatien, kuten vastasyntyneeltä pennulta. Kolli ei ollut itse päätynyt tekemään sitä, mutta oli nähnyt parantajan tekevän niin, ollessaan itse oppilaana.
Ei kylläkään Shinin, kollilla ei ollut asiaa niin lähelle vastasyntyneitä pentuja.

Mustan parantajan ilmalento loppui lopulta, joka oli harmillista, mutta näytti helpottaneen sokean koiran oloa. Roku näki kuinka vaivaantuneilta sitä auttanut kaksikko näytti ja pystyi hyvin samaistumaan. Kukapa muka tahtoisi auttaa Shiniä?
Devon antoi viimeisen ohjeensa ja tuli sitten Rokua kohti. Siniset silmät pitäytyivät mustavalkeassa kollissa kunnes Devon oli jo astumassa tämän ohi. "Ehkä sinun olisi pitänyt jatkaa koulutustasi, niin olisit voinut hoitaa tämän itse," Devon totesi kylmästi. Roku luimisti korviaan muristen, keksimättä mitään mitä voisi heittää takaisin. Kolli vilkaisi parantajan perään ja mietti, olisiko pitänyt kysyä siltä suoraan huhusta. Se olisi epäilemättä epämielyttävä aihe.
Tahtomatta haastaa jälleen riitaa Roku piti vain suunsa kiinni. Kolli kääntyi katsomaan takaisin kohti entistä opettajaansa. Musta pötkylä näytti edelleen elottomalta, mutta ainakin parantaja oli arvioinut sen tilan. Nyt olisi siis vain siitä itsestään kiinni kuolisiko se. Eikä koiran ehkä tarvitsisi syyttää itseään siitä asiasta.
Roku säpsähti pahanpäiväisesti, kun sokeat silmät yllättäen lukittautuivat siihen. Se oli outo ja vaivaannuttava tunne. Rokun teki mieli paeta koiran katseen alta, vaikkei se edes nähnyt sitä. Aika törkeää käyttää tuollaista naamaa, kolli ajatteli välttäessään katsomasta suoraan sokeisiin silmiin.

”Oletko sama kissa, joka raapaisi minua?” Roku luimisti korviaan, koira oli sittenkin muistanut. ”Yritin kyllä raapia tuota ällötystä,” Roku vastasi uhmakkaasti, vaikkakin katsomatta koiraa kohti. Koira kurtisti kulmiaan ja murisi hiljaa. Miksi ihmeessä se puolusti Shinin kaltaista saastaa? Nuorukaisen selkäkarvat pörhistyivät ja tämä nousi seisomaan. Tahtoiko sokea koira tapella?
”Älä luule, että pelkään sua vaan, koska oot koira,” kolli sähisi. Viha alkoi auttamatta kiehua kissan sisällä. Roku oli niin kovasti yrittänyt olla kiltti koiralle, koska todella katui sen päälle käymistä. Nyt tästä alkoi taas tuntua, että uroksen päälle hyökkääminen olisi ihan oikeutettua, oli koira kuinka sokea tahansa!
Katsoessaan koiraa kohti Roku hämmentyi. Mitä se oikein teki? Hymyili? Voiko tuota kutsua hymyksi? Toispuoleinen ja outo ilme nyki uroksen kasvoja. Pilkkaako se minua?

”Kiitos, kun hait apua. Ja kiitos vielä, kun saatoit minut.” Roku tuijotti koiraa hämmentyneenä. Yrittäen prosessoida mitä juuri tapahtui, kolli onnistui lopulta kääntämään koko homman katolleen. Musta selkä köyristyi ja suuri kolli pörhistyi entisestään.
”En mä edes tehnyt mitään!” kolli mourusi vihaisena. Koira heilutteli korviaan ja hymähti huvittuneena. Huvittuneena. Aivan varmasti. Se siis pilkkaa minua!
Roku sähisi ja sylki kohti koiraa. Kolli oli selvästi valmis tappelemaan, mutta saksiksen pyyhältäessä paikalla kissa painui hieman matalammaksi. Roku ei ollut koskaan tapellut kahta koiraa vastaan. Ei se nuorukaista kyllä estäisi, mutta paikalle tulleen uroksen kysyvä katse sai kollin luimistamaan. Kissan murina leikkasi yhä ilmaa, mutta nuori kaartilainen jätti sen huomiotta.
”Hei, sinunkin pitää liittyä jonkun ryhmän mukaan, ettet jää jälkeen,” uros sanoi toiselle. ”Onko veljesi kunnossa?” paimenkoira kysyi katsoen kohti elotonta kissaa. Sokea koira nyökkäsi murahtaen, ”joku parantaja kävi katsomassa häntä ja nyt hän hengittää tasaisemmin.” ”Hienoa!”
Sokea uros katsoi vielä kerran Rokua kohti ja nyökkäsi kissalle. Sitten se keräsi "veljensä" suuhunsa ja lähti seuraamaan innokkaan oloista toveriaan. Yhä valmiina hyökkäämään Roku katsoi nuoremman uroksen heiluvaa häntää ja painautui sen kadottua maata vasten.
Mikä minua oikein vaivaa?

Maattuaan aloiloillaan jonkin aikaa Roku alkoi jälleen rauhoittua. Kuunnellessaan ääniä kissa tajusi, että lähtö alkoi lähestyä. Ähh, olin niin keskittynyt noihin idiootteihin, että unohdin tarkistaa äitini tilan, kolli ajatteli vilkuillessaan ympärilleen. Roku ei ollut nähnyt emoaan kertaakaan evakon alettua. Kolli ei tahtonut ajatella, että Nidan kaltaiselle kissalle olisi edes voinut käydä mitään, mutta eihän se ollut selvää. Varsinkaan, kun kolli ei ollut edes kuullut tätä rääkymässä ohjeita muille klaanilaisille.
Hieman hermostuneena kolli nousi ylös ja lähti kiertämään leiriä. Eläimet olivat jakautuneet ryhmiin, joissa jokaisessa näytti olevan edes yksi parantaja. Roku kuitenkin keskittyi enemmän klaanilaisten tunnistamiseen. Missä oli tuttu takkukasa?
Paniikki alkoi vihdoin kutitella kollin mieltä, kun lättänaamaista naarasta ei näkynyt eikä kuulunut. Roku oli melko varma, että oli käynyt lähes kaikki kissat läpi. Missä ihmeessä Nida oli?
Ah! Lähdön julistava ulvonta kajahti ilmoille Rokun nähdessä tutun väristä karvaa. Matalana suuri kolli juoksi kohti karvakasaa, joka alkoikin nopeasti muistuttaa kissaa. Pakko sen oli olla Nida. Ei kukaan muu ollut noin takussa. Roku hidasti lähestyessään kookasta naarasta ja huokaisi helpotuksesta.
"Nida..." Roku ehti aloittaa, mutta sitten kissa kääntyi. "AAAAGGHHH!"

Nimi: Defia

22.04.2019 15:18
Zeke ”Bleak” – Luopio

Uhhuh, ärsyttävän rauhallinen tyyppi. Parempi kai silti sekin, kuin että tankkeri olisi käynyt suoraan nuorukaisen kurkkuun. Tietysti sen olisi pitänyt saada vinttikoira ensin kiinni, mutta silti.
Lich oli myös tullut paikalle ja ilmeisesti tunsi kaartilaisen. Zeke jatkoi vain kulmiensa alta mulkoilua Boryan tarjotessa apuaan mitä ilmeisimmin luopioiden missiolle. Kaartilainen olikin nopeasti enemmän loukussa kuin nuorukainen oli osannut ajatella. Paikalle pöllähti myös Roerig ja sen hinauksessa tuntematon husky. Zeke olisi ollut enemmän hämmentynyt jälkimmäisestä, jos ei olisi jo kuullut Lichiltä siitä. Husky sen sijaan näytti olevan aivan pihalla ja Zeke soi sillekin ärsyyntyneen mulkaisun, mutta piti huomionsa Boryassa.
Pitkä kuono puristui kiinni Roen tekemän huomion myötä. Pitikö kaikkien nyt jauhaa samaa shaibaa? Zeke yritti pitää ilmeensä välinpitämättömänä katsoessaan sivusilmällä kohti toveriaan. Zeke ei tahtonut kääntää kuonoaan poispäin mahdollisesta uhasta, joka oli Borya.
"Sateen pitäisi ensin saada minut kiinni," uros tuhahti.

"Siellä ja täällä," Zeke vastasi kääntäen katseensakin takaisin eteenpäin. Riitti vastaus tai ei, niin vinttikoira ei uskonut, että tämä olisi oikea aika puida asiaa. Tosiaan, mitä järkeä alkaa väittelemään toverien kesken, kun oli mahdollinen vihollinenkin läsnä. Tai mahdollinen liittolainen.
Nyt kaartilainen tosin oli sen verran saarroksissa, ettei sillä tainnut olla muita vaihtoehtoja kuin puhua itsensä pois tästä tilanteesta. Tai sitten se voisi vain kuolla. Zeke virnisti hieman avatessaan jälleen suunsa. "Ja mitenhän sinä ajattelit auttaa meitä?"

Nimi: Glowe

21.04.2019 18:21
Niyra – Yad

Niyra oli mielissään Ditan innokkaasta reaktiosta. Tai siis, kuka nyt ei voisi rakastaa pieniä suloisia pentuja! Tietenkään aina pentujen kanssa ei sujunut suunnitelmien mukaan. Melkein aina sattui ja tapahtui jotain. Milloin leikeissä sattui jotain, tai sisarukset alkaisivat tappelemaan, tai pienokainen kiukuttelemaan. Pennut olivat ihanan hulvattomia ja uskomattoman kekseliäitä. Pennun mielikuvituksella jostain kankaan palasta tai oksasta kuoriutui ties mitä petoja ja vihollisia, tai upeita majoja ja luolia. Niyrasta nimenomaan oli aina hauskaa seurata pienokaisten kasvua ja kehitystä, sekä niiden leikkejä. Pentujen kanssa piti olla kiireettömänä ja kaikessa rauhassa, silloin asiat sujuivat kaikista mutkattomammin ja kiukkuhetkiä tuli vähiten. Myönnetään, pentujen kanssa oli varmasti raskasta mutta eihän noita karvapalleroita voinut vihata.
Dita jatkoi puheitaan pennuista, ja kertoi ihanan haaveilevalla äänellä, kuinka haluaisi joskus omia. Niyra katsahti Ditaa lempeästi, katseessaan myös myötätuntoa. Niyra tunnisti oikein hyvin tuon haaveilevan äänen, olihan tricolor itsekin tuolla tavalla monta kertaa puhunut. Niyra kykeni melkein kuvittelemaan Ditan ajatuksia ihanista hetkistä pentujen kanssa. Ensimmäinen vuosi olikin se aika, jolloin pentujen kanssa piti olla ja viettää aikaa, kerätä muistoja. Pienoiset kasvoivat niin tavattoman nopeasti, ja kohta ne olivatkin Harjoittelijoita, tai Metsästäjäoppilaita.
”Harmi, luulisi että sinun kaltaiseesi narttuun tykästyisi monikin uros”, Niyra vastasi ystävällisesti Ditalle, kun blue merle kertoi, ettei sillä ollut edes kumppania. Niyran puheet eivät olleet pelkkää miellyttämistä. Niyra todella ajatteli Ditan olevan oikein sievä, ja mukava koira, vaikka eihän skotti ollut pitkään Ditaa tuntenutkaan. Näin ensivaikutelman perusteella Dita kuitenkin vaikutti olevan oikein mukava neito.

”Mutta olen samaa mieltä. Minusta rakkaus vain sattuu joskus kohdalle, se ei löydy kun sitä oikein yrittää etsiä”, Niyra jatkoi. Johtajan ajattelutapa taisi olla hieman naiivi. Eihän rakkaus tuosta vain kävelisi vastaan. Muiden seurassa piti viettää aikaa, jotta tutustuisi uusiin koiriin ja kissoihin, ja jotta löytäisi sieltä sen sielunkumppanin. Mutta Niyra nimenomaan oli aikanaan ollut hyvinkin sosiaalinen ja pidetty nuori koira, mutta silti onni ei ollut puolella. ”Toki täytyy olla itse aktiivinen, ja tutustua uusiin tuttavuuksiin.” Niyra lisäsi ajatuksiensa siivittämänä Ditalle. Dita kysyi, oliko tricolorilla itsellään pentuja.
”Voi kultaseni, ei, ei ole. Ja alan pian olla vähän vanha emoksi”, Niyra vastasi Ditan kysymykseen siitä, oliko Niyralla pentuja. Tietenkään skotlantilainen ei pahastunut vastakysymyksestä, vaan oli pikemminkin odottanut sitä. Jos jotain uskaltautui kysymään, oli parasta olla varautunut saamaan saman kysymyksen myös itselleen. Ikänsä puolesta Niyra tietenkin voisi saada vielä pentuja. Olihan Yhteisönkin historiassa ollut narttuja ja naaraita jotka olivat tulleet kantavaksi jopa yli 7-vuotiaina. Mutta pentujen hankkiminen niin vanhana ei ollut tapana, Niyrakin alkoi olla pian sitä ikäluokkaa, jolloin pentujen hankkiminen oli vähän kummallista. Dita sen sijaan oli juuri siinä 2-4 ikävuoden haarukassa, jolloin perheenlisäys yleensä oli ajankohtainen.
”Olen kyllä aina unelmoinut emoksi tulemisesta. Mutta niin ei vain ole käynyt, en ole löytänyt ”sitä oikeaa””, Niyra jatkoi, ”mutta onnekseni pääsen välillä katsomaan muiden pentuja. Yhteisön emot varmasti arvostavat pientäkin apua. Sinäkin voisit tulla joskus leikittämään Yhteisömme pienimpiä”, Niyra jatkoi hymyillen. Pennuista puhuminen oli todellakin saanut Johtajan paremmalle tuulelle, kuten kotiin lähteminen muutekin.

Niyran ämpärissä olevat kissanpennut nukkuivat tiiviissä öh… keossa. Niyraa kummastutti miten ne saattoivat nukkua noin epämukavassa asennossa. Ämpäri ei nimittäin ollut kovin iso. Mutta useinkin pennut päätyivät ties millaiseen röhnötysasentoon nukkumaan, ja viime yö oli ollut raskas. Pennut olivat varmaan kuoleman väsyneitä.
Emojen, Niyran ja Ditan odotellessa matkaan lähtöä, Niyra laski pentuämpärinsä maahan, huikatakseen ohitse kulkevaa Kaartilaista luokseen. Kyseistä koiraa Niyra pyysikin raportoimaan Desafiolle ja muille Kaartilaisille, että etsintäpartiot pitäisi lähettää heti, kunhan Yhteisö olisi päässyt kotiutumaan. Niyra halusi tietää minne asti tuli oli ulottunut, ja mitä kaikkea se oli tuhonnut. Niyra käänsi katseensa toisen ämpärin pentuja ihastelevaan Ditaan. Mitenhän collien kodille oli käynyt? Niyra oli juuri aikeissa kysyä asiaa, kun ilmaa halkoi yksittäinen, vahva ulvonta. Niyra tunnisti äänen kuuluvan Mysticille. Ulvonta ei ollut kutsuhuuto, eikä varoitus, vaan lähtömerkki. Ympärillä olevat koirat ja kissatkin höristelivät korviaan ulvontaa kuunnellen.
”Lähdetään liikkeelle”, Niyra vahvisti siinä lähimpänä oleville päätään nyökyttäen. Rivakasti eläinmassa alkoikin muotoutua rauhallisesti eteneväksi, pitkäksi jonoksi, joka mutkitteli metsäpuron tavoin puiden lomassa. Yhteisö lähti kotiin. Niyra laski päätään ja nosti varovasti ämpärin uudelleen ilmaan. Ämpäri kolahteli välillä collien etujalkoja tai rintaa vasten, mutta se ei näyttänyt häiritsevän pentujen nukkumista, kuten ei ympäriltä kuuluva hälinäkään. Päinvastoin ämpärin tasainen huojunta saattoi vain edesauttaa pentujen syvää unta. No, ainakaan pienokaisten ei tarvinnut ikävöidä emonsa perään, joka kävelikin hieman koirista edellä. Niyra vilkuili ympärilleen, eikä saanut pettyä. Kaartilaisia partioi tasaisesti jonon ympärillä vartioimassa. Niyra veti hitaasti henkeä. He olivat turvassa. Collie voisi keskittyä kävelemiseen ja Ditaan. Niyra käänsikin katseensa takaisin nuorempaan narttuun.
”Missä suunnassa kotisi mahtaa olla?” Niyra kysyi varovasti. Oliko Ditan pesä palanut poroksi?

Nimi: Iitu

21.04.2019 11:23
Mystic - Yad || Aslan - Auony

Mastiffi käänsi päätään hieman alaviistoon, jotta voisi katsella nuorta Kaartilaista tuon kuiskiessa yllättäviä kehujaan. My hymyili lämpimästi, olihan narttu otettu siitä, että sen työtoverit olivat moisen huomannut, tai edes tiennyt, kuka niitä kankaita roudasikaan. Toisaalta, jotkut asiat vain kulkivat kulotaudin tapaan Yhteisön korviin. Jostain syystä, tämä oli näköjään sellainen. Mystic olisi vastannut jotain ympäripyöreetä kiitokseksi, ellei Johtaja olisi pysähtynyt niin yllättäen, jolloin Kaartilaisen huomio tietenkin keskittyi tricoloriin. Mystic avasi suunsa jo vastaamaan Niyran kangas-kyselyyn, mutta ei ehtinyt sen pidemmälle, ennenkun Kaartilainen taas alkoi puhua pälpättää. My olisi mielellään vähän rauhoittanut nuoremman koiran puhelöpinää, mutta ei viitsinyt, kun uros loi Myhyn vähän väliä ihailevia katseita. Voi pahus. Mastiffi käänsi siis silmänsä Niyran etutassuihin ja kuvitteli olevansa jossain muualla. Mastiffi oli vain tehnyt tehtävänsä, ei muuta.
"Niin. Meillä oli onnea, että se toimi näin hyvin", My vastasi. "Kankaita otettiin Kaartin kerroksesta, joten nukkumapaikat on nyt vähän miten sattuu."
"Sillä ei ole väliä, kankaita pystyy aina hankkimaan lisää", Aslan naukaisi väliin, ja hymyili hieman pahoittelevasti Niyraa kohtaan tuntiessaan tuon nopean katseen itsessään. Hupsista, olihan Aslan toki voinut asiasta Johtajallekin ilmoittaa, mutta jotenkin se oli mennyt kollilta jotenkin ohitse. Sitäpaitsi, Aslan ei olisi varmaan edes osannut sanoa mastiffin nimeäkään. Vielä enemmän hupsista. Mutta nyt ainakin My jäisi maine coonin mieleen. "Kiitos koko Yhteisön puolesta!" Aslan viimeisteli sanansa nyökkäämällä kunnioittavasti.

My laski hieman kuonoaan, kun Ditakin yhtyi kehuihin ja Niyra kruunasi kaiken melkein kumartamalla. Voi apua. Mastiffin kasvot tuntuivat kuumottavan, ei se tällaista yleistystä koskaan aikaisemmin ollut saanut, eikä My sitäpaitsi osannut sellaista odottakaan. Päällikön siskon tyytyväinen kehräys korvissa kuitenkin rauhoitti suurta mastiffia ja ulospäin nartun nolostusta ei näkynytkään, vaan Kaartilainen yritti pysyä ryhdikkäänä ja varmana.
"Kiitos rouva", My kiitti ja heilautti häntäänsä, ennenkun nyökkäsi kunnioittavasti takaisin Arvovaltaisille. Kehut kyllä lämmittivät koiran mieltä, ja se paistoi varmasti katseestakin. Lopulta hieman kiusalliseksi mennyt tilanne loppuikin, ja Niyra lähti omia menojaan, Aslanin nyökätessä Johtajalle myöntävän vastauksen.
"Kulkisitko jonon edellä kanssani?" Aslan huiskasi häntäänsä mastiffille ja My kiiruhti nyökkäämään vakavana, ennenkun asettui harmaankirjavan rinnalle. "Anna lähtömerkki", Aslan vielä jatkoi, ennenkun suunnisti vihreät silmänsä kohti metsää.
Mystic nosti kuononsa kohti taivasta ja antoi ulvonnan kaikua aukion ympärillä, ennenkun suuri mastiffi lähti seuraamaan Auonyn Päällikköä takaisin kohti Kartanoa.

//mun puolesta matkan voi skipata, jos kenelläkään ei oo siihen mitään ihmeellistä! ^^

Nimi: Meikäläinen

20.04.2019 13:06
Slash (Spirit&Joe) - Yad

Slash nuohosi huonetta hieman odotellessaan muun porukan paluuta jostain. Hän vilkaisi vahingoittuneita eläimiä varovasti, ennenkuin käveli ikkunan eteen, ja istuutui katselemaan ulos. Hän yritti rentoutua, mutta tietenkään se ei onnistunut. Hän oli aivan liian hermostunut, hänen päässään pyörteili liikaa ajatuksia... Ja sen lisäksi tässä huoneessa oli kaksi aivan pahuksenmoista maanvaivaa, joista ei voisi päästä eroon. Hän huokasi ja yritti sulkea korvansa Spiritin ja Joen mekastukselta päänsä sisällä, muttei tietenkään onnistunut täysin. Hän kuuli edelleen kaksikon päänsisäisen sananvaihdon, voimatta sille yhtään mitään.
Hän liu'utti etukäpäliään lattian poikki ja laskeutui makuulleen painaen päänsä tassujensa päälle.
*Ahteri ylös, pahuksen rotkake. Ei tässä ole aikaa makoilla! Meidän pitää tehdä jotain", Joe ärhenteli hänelle. Hän irvisti ja yritti keskittyä haavoittuneiden valitukseen. Erinomainen valinta... se totta kai nosti hänen mielialaansa :)). No ei, hän huolestui ja hermostui entisestään. *Ole hiljaa!* hän sihahti Joelle. Joe tuhahti ylimielisenä. *Älä ala komentelemaan", hän sanoi hiljaa ja katosi.
Joo, katosi. Tarkemmin sanottuna Joe vain pysyi hiljaa ja ikäänkuin vetäytyi kauemmas. Samalla lailla kuin Slash yritti yleensä tehdä ollessaan kroppansa hallinnassa. Samalla lailla kuin Slash teki yrittäessään levätä, samalla kun joku muu käski kroppaa.
Slash huokaisi ja nousi ylös. Onneksi Spirit ei vaivautunut häiritsemään häntä - hän halusi olla rauhassa, vaikka se aika mahdotonta toki olikin.
Hän asteli haavoittuneiden luo ja tarkasteli heitä. Monikaan heistä ei enää nukkunut, ja hän vilkaisi hereillä olevia varmistaakseen, että kaikki oli niin hyvin kuin vain mahdollista.
"Apu saapuu pian, hän sanoi. Yrittäkää jaksaa..."
Hän palasi ikkunan eteen ja istuutui vaiteliaana sen eteen. Hän ei tiennyt miten kauan istui, ennenkuin näki eläimiä. Alik ja poppoo marssivat hakemaan heitä (?), ja Slash haukahti hiljaiseen ääneen huoneessa olijoille.
"Huomio", hän sanoi. "Lähdemme nyt kotiin."

//skippi johkin nykyhetkeen, oon nii sekasi näist tapahtumist tääl et en ees yritä ropsii enempää slashil tai jojol xDD

Zero ~ Vihollinen ~ Npc

Zero huomasi Roen heräilevän ja nyökkäsi tälle kevyesti. He eivät vaihtaneet juurikaan sanoja, tai ehkä vaihtoivat, kukapa tietää, ennenkuin Roerig lähti tutkiskelemaan. Zero lähti seuraamaan häntä ulos.
Sade oli loppunut, onneksi. Sateen ja tulipalon epätoivotut vaikutukset näkyivät luonnossa lähes kaikkialla. Vaikka sade oli loppunut, oli edelleen vaarallista; maassa oli myrskyllisiä lätäköitä, puista saattoi tippua myrkkyvettä päälle. Kukaan ei tiennyt, millainen mutantti tulisi vastaan. Tai no, ehkä viimeinen oli vähän liioittelua... Joka tapauksessa, pointti oli varsin yksinkertainen.
Zero lompsi jonkin matkaa Roerigin takana tutkiskellen ympäristöään. Hän ei tiennyt missä hän oli, eikä hänen auttanut kuin luottaa uuteen, varsin... hm, epäluotettavaan urokseen. Itse asiassa, tarkemmin ajateltuna, Zero oli varainainen idiootti kuljeskellessaan vieraalla maaperällä vieraan, ja oletettavasti vaarallisen uroksen kanssa.
Mutta ei hänellä varmaan mitään hätiä ollut, olihan hän suuri ja mahtava Zero - siis Nolla. Täysi nolla. Hänellä oli pitkät koivet, ja hän pääsisi pakoon, kuten kaikki täysin olemattomat ja hyödyttömät - siis nollat - tekivät. Hän irvisti omille ajatuksilleen ja ravasi äkeissään Roerigin vierelle. Helvetti sentään, hän oli Zero! Zero, vähän niinkuin Hero... Bad Hero, siinä vasta nimi, hän ajatteli ja kuvitteli kuinka kaikki maailmassa tunsivat hänet, Pahan Sankarin... Oih, mikä unelma... Mutta vain kuvittelua. Hänestä ei koskaan tulisi mitään suurta, hän oli tiennyt sen aina. Mutta ihan sama, hän oli kuitenkin tarpeeksi mahtava lyödäkseen kaikki vastustajat lakoon, jos häntä alettaisiin kiusaamaan, hän ajatteli tyypillisen omahyväisenä ja yritti vaientaa pienen äänen korviensa välissä: miksi hän ei sitten koskaan ollut tehnyt niin?
Yhtäkkiä Roerig pysähtyi. Zero seisahtui myös ja putosi pilvilinnoistaan maan tasalle - suoraan persuksilleen. Auts ):. Zeron ensimmäinen ajatus oli:
"Häh?" samantien äänen mölähtäessä hänen sisältään hän katui sitä. Hänen ensimmäinen sanansa oli 'häh'... Voi että meni hyvin.
Joka tapauksessa, hän ja Roerig olivat pölähtäneet jonkun kämpän taakse. Siellä kaksi hurttaa... Hetkinen... Oliko tuo Lich? Joo, Lich se oli! Sitten siellä oli joku pitkäkoipinen heppu, sekä kolmas, joka näytti vähän niinkuin saarretulta.
Ja jälleen Zero tunsi itsensä hyvin ulkopuoliseksi, kun muut tuntuivat tietävän mitä tapahtui, jopa Roe, ja hän oli aivan ulalla.
"Mutä täällä tapahtuu?" hän kysyi hiljaa osoittaen sanansa enimmäkseen Roerigille, joka oli lähimpänä. "Tunnetko sinä nuo kaksi?" hän kysyi tarkoittaen pitkäkoipea ja karvakasaa.

©2019 Vᴀʟʟᴀᴛᴛᴜ ᴿᵖᵍ - suntuubi.com